neljästoista luku

240 25 0
                                    

Osa 14

"Ei elämää ole käsikirjoitettu etukäteen."

Mä istuin kotona puhelimen ääressä, ja yritin miettiä, pitäisikö mun soittaa sille helvetin kusipäälle, jota mä ehkä vihasin enemmän kuin ketään tällä hetkellä. Ja ehkä myös pidin siitä silti samaan aikaan.

Vain pari tuntia aikaisemmin Henri oli kertonut mulle siitä, että Aarni oli tullut seiskaluokalla kaapista, ja oli sen jälkeen saanut ysiluokalle asti kuulla homottelua Kasperilta ja Fransilta. Se oli myös syy siihen, miksi niiden bändi oli hajonnut: se Topi oli lähtenyt bändistä, kun oli joutunut kuuntelemaan vittuilua siitä, että se oli Aarnin kaveri. Kukaan ei tosin ollut vihainen niille enää, mutta puhumattomuus oli lähinnä vakiintunut tapa eikä mikään mielenosoitus.

Korjaan siis, että kukaan muu ei ollut niille vihainen paitsi mä.

Mua oksetti Kasper ja Frans. Miten ne saattoivat olla niin idiootteja? Samalla mua oksetti oma itseni, kun mä olin mennyt ihastumaan sellaiseen kusipäähän kuin se.

Mä tulin lopulta siihen lopputulokseen, että asiat ei vois muuttua ainakaan huonommiksi puhelun kautta, joten mä päätin soittaa Kasperille.

Painettuani soita-näppäintä mä tajusin, että mulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä mä sanon. Haukunko mä sen lyttyyn asioista, joita se on tehnyt viimeksi kaksi vuotta sitten? Huudanko mä sille ja puran mun turhautumistani ja ristiriitaisia tunteitani? Syönkö mä sen elävältä?

"Moi", kuului lämmin ääni. "Mitäs sä? Jotain suunnitelmia?"

"Joo, suunnitelmiapa hyvinkin", mä virkoin kuivasti ja yritin saada kaiken flirttailun mun äänestäni pois, "ainakin jos sellaisiksi laskee mun suunnitelmat tulla sinne ja lyödä sua niin kovaa kuin mä osaan."

"Auts", se sanoi. "Mitä mä oon nyt tehnyt?"

"Ollut ihan – ihan- voi vitun paska, vittu", mä kirosin ja tiesin kuulostavani naurettavan lapselliselta. Mä en osannut puhua. Mä en osannut haukkua sitä ihmistä juuri nyt juuri tällaisista asioista.

"Niin, kerro ihmeessä", Kasper sanoi. "Mä voin kyllä kuunnella sun tylytystäsi, kunhan sä vain kerrot miksi."

Se oli raivostuttavan kärsivällisen kuuloinen, aivan kuin se olisi tiennyt ansaitsevansa kunnon läksytyksen. Ja niin se totta vie tekikin, jos ei mun kädestä niin sitten jonkun muun. Ansaitsis hitto kasvatusta koko jätkä.

"Sä oot ihan hiton paska ihminen, jos sä kuvittelet että homous on jotenkin huono luonteenpiirre", mä sanoin.

Kasper hengitti luuriin ja huokaisi lopulta. "Ai, sä olet puhunut Aarnin kanssa vanhoista ajoista."

Äänensävy oli toteava, ei kysyvä. Mä jäin odottamaan lisää, sillä se selkeästi tiesi, mistä mä puhun. Alkaisi puhua suunsa puhtaaksi, muuten mä en tiedä mitä mä äityisin tekemään.

"Julia, kuuntele", se sanoi normaalia matalammalla ja raskaalla äänellä – oliko se katumusta? – ja lopulta jatkoi: "Mä en osaa puhua tällaisista asioista puhelimessa. Nää on sellaisia asioita, joista pitää puhua kasvotusten. Tiedäthän – kipeitä asioita."

"Voi Jeesus nyt sentään. Älä taas ala puhua tunteista, mä en kestä", mä sanoin. Se oli totta; mä aloin leppyä jo vähän, mikä ei tosissaankaan ollut mun tarkoitus.

"Okei, en puhu", se vastasi. "Mutta yhdellä ehdolla vaan. Me puhutaan nää asiat selviksi jossain välissä. Mä haluan nimittäin selvittää nää asiat."

Mä harkitsin hetken aikaa. Se kuulosti kiinnostavalta tarjoukselta: sillä oli selkeästi omat tarkoitusperänsä takana, mutta jotenkin musta tuntui, että sillä oli jotain muutakin sanottavaa.

PoisWhere stories live. Discover now