Pois

kolmas luku

Osa 3
"Tervetuloa käpykylään."
❧

Vasta tultuani saliin mä ymmärsin, miks Kivitunturin yläaste ja lukio oli samassa rakennuksessa. Okei, en mä ollut tyhmä ja tiesin, että näin tehtiin pienempien lukioiden ja yläkoulujen kanssa, mutta Kivitunturin lukio ei ollut vain pieni. Se oli pikkiriikkinen. Yläkoululaisten lukuvuosi oli alkanut luokanvalvojien tunnilla, joten salissa oli pelkästään lukio, ja meitä oli tosissaan vähän, ehkä viitisenkymmentä.

Lukio jaettiin kolmeen porukkaan vuosikurssin perusteella. Meitä kohti liikkui joku iloisen näköinen, hoikka ja sporttinen nainen. Osa meidän luokkalaisista päästi pienen "jes!"-äännähdyksen, joten mä oletin, että kyseinen nainen oli ilmeisesti mukava.

Se poika, keneltä mä olin kysynyt neuvoa liikuntasalin sijainnista seisoi muutaman metrin päässä musta, ja mä käytin tilaisuuden hyödykseni. Kun meidän käskettiin istua salin etuosassa oleville istuimille, mä istuin sen blondin pojan viereen, mutta yhden paikan päähän, sillä mä en halunnut olla kauhean tungetteleva. Se ei vaikuttanut täällä salissa yhtään sen pidetymmältä kuin sen ulkopuolellakaan; yhdessä rivissä oli aina kuusi tuolia, mutta ensimmäisessä rivissä, jossa se istui, ei istunut kuin yksi poika sen vieressä. Olikohan se sen poikaystävä? Ja siksikö muut ei pitäneet heistä?

Mä istuin eturiviin, mulle tutumman ja pojista homomman näköisen viereen, kunnes mä huomasin epäonnekseni jotain hyvin ikävää.

Ne taivaasta tippuneet miehenalut istuivat meidän ryhmässä. Kakkosvuosikurssilla siis. Ja noitako pitäisi kestää vielä kaksi vuotta kuolaamatta kertaakaan? Tai no, ehkä mä saisin hieman kuolata. Koska mun nimi ei tosiaankaan olis Julia Pauliina Ellen Manner, jos mä en pääsis puuhaamaan ton jätkän kanssa ennen joulua.

Otettuani itse heittämäni haasteen vastaan mä päätin ottaa ison askelen ja oikeasti hankkia edes jonkun tutun tästä koulusta. Stereotyyppiseltä homolta näyttävästä pojasta oli hyvä aloittaa: se ei näyttänyt kusipäältä, kuten jotkut tässä luokassa, ja mä voisin uskoa, että meillä synkkaisi aika hyvin.

"Kuka toi nainen on?" mä kysyin, ja nyökkäsin sporttisen näköisen, nuorehkon naisen puoleen, joka ilmeisesti oli kakkosvuosikurssin ryhmänohjaaja.

Pojan matala ääni ei oikein tuntunut korreloivan vahvasti homomaisen olemuksen kanssa, mutta sitten mä ajattelin, että näin feministinä mä en saisi ylläpitää stereotypioita edes omassa mielessäni, joten mä päätin heittää kaikenlaiset ennakkoluulot romukoppaan ja niinpä mä unohdin myös kaikenlaiset alkuolettamukseni pojan seksuaalisesta suuntautumisesta – sitä paitsi, vaikka se olisikin homo, niin mitä hemmettiä se mulle kuuluisi?

"Se on Anitta Alajärvi. Meidän ryhmänohjaaja, oli jo viime vuoden alusta, mutta palasi nyt äitiyslomalta, jonne se jäi viime jouluna. Tosi mukava", poika sanoi, ja jatkoi samalla reippaasti myös itsensä esittelyyn. "Mä oon Aarni. Ootko sä uus täällä?"

"Joo, mä oon Julia, ja muutin tänne just pari päivää sitten Helsingistä", mä vastasin lyhyesti ja ojensin Aarnille käteni, kun en muutakaan sanottavaa keksinyt.

Aarni kätteli mua. "Osanottoni. Toivottavasti sä sopeudut tänne pian. Anyway, tervetuloa käpykylään.

Mä tyrskähdin hiukan. "Samaa mäkin toivon."

Me ei ehditty jutella sen enempää, sillä Anitta tuli hiljentämään meidät, kun rehtori saapui saliin puhujanpöntön taakse ja alkoi pölöttää jotain hyvin tylsää. Mä yritin keskittyä – mä oon tosissani, usko mua – mutta sitten mua alkoi väsyttää ihan kauheasti enkä mä jaksanutkaan enää kuunnella, joten mä en kuullutkaan loppua puheesta vaan nukahdin. Onneksi mä pysyin kuitenkin pystyasennossa, sillä kukaan ei epäillyt mitään ennen kuin mä heräsin vaisuihin kättentaputuksiin rehtorin lopettaessa.