Pois

kuudestoista luku

Osa 16

"Et sä saa käyttää tuollaisia aseita."

❧

Keittiössä oli sotkuista. Oli liian hiljaista, kun Kasper vain istui tuolissaan ja odotti mun sanovan jotain. Sanovan kenties asioita, joita ehkä molemmat meistä tahtoivat kuulla, mutta välttelivät kovasti itse sanomasta.

"Miksi?" oli kaikki mitä mä sain ulos suustani.

"Miksiköhän, Julia. Miksiköhän?" se sanoi.

"Mä en oikein tiedä, miten mun pitäisi reagoida tähän", mä vastasin rehellisesti. Totta kai mun pitäisi olla hirveän iloinen ja mennä halaamaan sitä ja meidän pitäisi aloittaa olemaan ylisöpö pariskunta ja olla kaikkialla toisissamme kiinni ja meidän pitäisi nauraa yhdessä kaikille esteille ja olla vaan yhdessä ja plaaplaaplaa. Mutta mä en aikonut tehdä niin.

"Mä en aio kertoa sulle, mitä sun pitäisi tehdä. Sen sä teet itse. Mutta mä en halua olla parisuhteessa, jossa mä en rakasta enää. Sellaista se on, eikä sen tarvitse liittyä suhun millään tavalla, jos sä et halua."

"Mitäköhän Aarni ja Henrikin sanoisi, jos ne tietäis sun eronneen Sara-Mariasta mun takia?" mä mietin.

"En mä ole niille syitä kertomassa, niin kuin en sen enempää muillekaan", se vastasi. "Minkä takia sä edes välität? Ei ole niiden asia säädellä sun suhde-elämää."

"Ehkä siksi, että ne on mun ystäviä", mä vastasin hiukan tuohtuneena. "Mä en halua aiheuttaa niille mielipahaa tekemällä jotain, mitä ne ei halua."

"Sun elämä on sun", se vastasi ja mua alkoi aivan tosissaan suututtaa se. Luuliko se tosiaan, että mä voisin silti tehdä ihan mitä huvittaa, ja Aarnin pitäisi vain kestää se, että mä alkaisin seurustelemaan sen entisen kiusaajan kanssa?

Mä en vastannut mitään, vaan harpoin portaat yläkertaan ja sulkeuduin mun huoneeseen. Lysähdin sängylle, ja tipahdin aivan liian nopeasti unen käsiin.

Kului pari minuuttia tai pari tunti, hällä väliä. En mä sitten tiedä, kuinka kauan mä olin nukkunut siinä paikallani, mutta kun mä heräsin, Kasper istui mun huoneessa. Katseli seinillä olevia valokuvia ja röhnötti kirjoituspöydän ääressä sinisellä tuolilla kuin paikan omistaja.

"Joo. En tajua vihjettä. Sitä sä nimittäin taidat olla kysymässä", Kasper sanoi.

Mä katselin sitä hetken aikaa, kun se katseli valokuvia seinällä. Yhdessä valokuvista oli mä parivuotiaana pitämässä Essi-vauvaa sylissä, toisessa oli minä ja isä uimarannalla, kolmannessa mä ja äiti leivottiin pullaa. Mulla oli ollut onnellinen lapsuus, sitä ei käynyt kiistäminen.

"Söpö lapsi", Kasper sanoi ja hymyili aidosti. "Vaikka oothan sä söpö nykyäänkin, vähän eri tavalla vaan."

Mä en edes kehdannut mököttää. "Kiitos."

Kasper hyppäsi sängylle istumaan mun viereen ja mä annoin sen koskea mun hiuksiin, jotka se oli itse vasta vähän aikaa sitten letittänyt. "No, oliko tää lintsaaminen nyt sitten niin huono idea?"

"Enpä tiedä", mä vastasin huolettomasti. Kaikki tuntui ihan mukavalta.

"Taidat pehmetä vähitellen", se sanoi ja hymyili taas leveästi.

"Kuvittelet vaan", mä sanoin, irvistin ja nousin ylös sängyltä. Sitten mä nappasin sen puhelimen, joka makasi pöydällä. "Ota kiinni jos saat."

Mä harpoin täyttä vauhtia alakertaan ja kuulin raskaammat askelet perässäni. Hihittäen ja hengästyneenä mä piilouduin olohuoneessa sohvan taakse ja katselin, kun se etsi mua ensin keittiöstä ja sitten vessasta. Kurkkasi jopa mun vanhempien makuuhuoneeseenkin.