Pois

kahdeksastoista luku

Osa 18

"Se tekee mut ihan helvetin onnelliseksi."

❧

Mä en voinut vieläkään uskoa, että mun viisitoistavuotias pikkusisko oli varannut ajan tutkimuksiin mahdollisen raskauden varalta. Mä lupasin lähteä sille seuraksi tänään kello neljä – siihen oli vielä kaksi tuntia aikaa, ja mun suunnittelemat puuhat – joita varten mä olin jo soittanut Kasperillekin – täyttäisivät ne kaksi piinaavaa tuntia.

Mä jouduin jättämään Essin yksin kotiin, mutta se oli jo hiukan paremmalla tuulella. Niinpä mä puin vaatteeni päälle, jopa ylimääräisen kaulahuivin, ja suuntasin ulos. Pyörällä, totta kai, sillähän pääsee nopeammin karkuunkin tarvittaessa. Hitot mistään jäisistä kohdista.

Mä olin eteisessä jo lähes lähtövalmiina, kun mä käännyin vielä keittiöön ja sujautin mun taskuuni puukon. Vain Luoja tietää mitä sillä saisi aikaan.

Joulukuun lunta pyörittävä tuuli tuntui siltä, että se olisi kohta hyydyttänyt mutkin, jos mä en olisi kiehunut raivosta. Mä pyöräilin apinan raivolla kohti lukiota, jossa mä olin luvannut tavata Kasperin. Saavuttuani perille mä en edes viitsinyt lukita mun pyörää – kukapa sen tällaisessa pikkukylässä varastaisi? – ja painelin katoksen alle istumaan. Pikkukyläläisyys oli tosiaankin tarttunut muhun ihan liiaksi.

Sitten mä tulin miettineeksi, että miksi mä en saman tien käyttäisi kaikkea tukea mitä mä voisin saada? Henrillä ja Aarnilla on varmasti jotain hampaankolossa myös Fransia vastaan ja mä tosiaankin halusin saada sen kärsimään niin paljon kuin mahdollista. Ehkä jopa Kaisakin auttaisi.

Luuri käteen. Mä kuuntelin omaa hengitystäni ja tarkkailin sen tihentymistä, kun ääni hälytti. Mä näytin tosissani varmaan ihan joltain huumeliigan pääjehulta seistessäni mun trenssitakissa, mutisemassa käskyjä mun puhelimeeni vihaiseen ääneen, huppu päässä ja hiukset sotkussa. Ihan hemmetin sama. Mua ei oikeastaan kiinnostanut enää kovin moni muu asia Fransin satuttamisen lisäksi. Ehkä se oli sairasta, mutta sitten mä olin sairas.

"Henri", kuului puhelimesta vihdoinkin. "Mitä sä nyt?"

"Tuu koululle. Nyt", mä sain sanotuksi.

"Mitä ihmettä?" Henri kysyi. Ehkä se kuuli mun päätäsärkevän raivon jopa puhelimen välityksellä. "Julia, onks kaikki okei?"

"Mä olen kunnossa, mutta kaikki ei todellakaan ole ok. Tuu nyt vaan tänne", mä sanoin enkä jäänyt kuuntelemaan vastausta vaan lopetin puhelimeen.

Aarni vastasi puhelimeen saman tien. Mun ei tarvinnut edes suostutella sitä – ehkä mä olin niin pelottava. Kaisaa mä en sen sijaan saanut kiinni, mutta olipas mulla nyt sentään kolme tyyppiä mun puolellani – kukaan ei voittaisi meitä. Ihan sama vaikka sen puolella olisi legioona roomalaisia.

Kasper saapui pojista ensimmäisenä, mikä oli sinänsä ihan loogista – sillehän mä olin soittanut ensimmäisenä.

"Moi", se sanoi ja yritti siirtää mun kaulahuivia antaakseen mulle suudelman, mutta mä estin sitä. Oli vähällä etten mä lyönyt sitäkin.

"Sori", mä sanoin. "Mä en vaan osaa ajatella yhtään mitään, kun mä olen niin sekaisin tällä hetkellä."

"Huomaan", se sanoi. "Meinasitko sä tosissaan hakata sen tai jotain?"

Mä pidin hetken tauon ollakseni vaikuttavampi. "Meinasin. Ihan hemmetin tosissani. Luuletko sä, että mä useinkin fantasioin väkivallasta, jos mä en edes aio toteuttaa sitä?"

"Jaa, enpä tiedä", Kasper sanoi. "Ainakin silloin ensimmäisellä matematiikan tunnilla vaikutti tosissaankin siltä, että sä haluat satuttaa mua tosissasi – tai ainakin heittää mua jollain esineellä. Mieluiten ehkä alasimella."