Pois

kahdeskymmenes luku

Osa 20 / viimeinen osa

"Kaikki on kummallisen hyvin."

❧

Mä siivosin keittiönpöydältä lasisia kakkulautasia ja niitä mustia mukeja, joista me oltiin juotu kahvia jo monen monta tuntia sitten. Aarni imuroi, Henri keräsi tyhjiä pulloja ja Kasper kuivasi astiat ja pisti ne kaappiin heti mun tiskattua ne – me ei jaksettu tyhjentää astianpesukonetta puhtaista astioista.

Essi oli mennyt yläkerran vierashuoneeseen ja simahtanut sinne melkein heti kun me oltiin syöty Aarnin tuomaa kakkua ja juotu kahvia, eikä kukaan meistä hennonut herättääkään sitä. Hetkeä myöhemmin Henri ja Kasper olivat saaneet hienon idean vetää kännit – ja voitteko uskoa, jopa Aarni otti pari kaljaa. Nummelinin veli haki, kukas muu.

Ajatukset hapuili. Ehkä se kuului aiheeseen. Me oltiin nukahdettu kaikki laskuhumalaamme jo jossain välissä jonkin paskaleffan ääreen, ja päätettiin ryhtyä siivoamaan kun herättiin. Ihan normaaliahan se oli kello kolmelta yöllä, eikö? Kasperin vanhemmat saapuisivat kotiin kylpylästä tämän vuorokauden puolella, aamulla todennäköisesti, eikä me kehdattu jättää kahtakymmentä tölkkiä jälkeemme – se saattaisi olla vähän liikaa jo Kasperinkin vanhemmille, vaikka ne melko vapaamielisiä olivatkin poikansa suhteen.

"Ei vittu", Henri kirosi. Se oli tiputtanut yhden tyhjän lasisen, meksikolaista bisseä sisältävän pullon lattialle – sitä se laskuhumala teettää – ja nyt lattia oli täynnä lasinsiruja, joita Aarni paraikaa imuroi.

"Hyvin meni", Kasper heitti sarkastisesti, mutta ryhtyi kuitenkin keräämään suurimpia lasinpalasia käsin.

"Varo", mä sanoin sille, mutta ei se kuunnellut. Eli reunalla. Mitäpä se olisi muutenkaan varoituksista välittänyt, poltti tupakkaa ja joi viinaa ja oli pahis. Miksipä sitä olisi kukaan mitään varoituksia kuunnellutkaan – me ollaan nuoria ja eletään hitto just tässä hetkessä, vaikka kuoltais huomenna.

Niin. Vaikka kuoltais huomenna. Olisin mä silti onnellinen. Ihan sama vaikka huomenna pitäisikin lakata elämästä, vaikka tää ois viimeinen muki mitä mä koskaan tiskaisinkaan. Viimeinen puolivuotinen elämästä on antanut mulle todella paljon ja mä voin sanoa olevani onnellinen, vaikka en mä kyllä vieläkään myöntäis äidille sen olleen oikeassa siitä, että mä voin oikeasti nauttia elämästä Kivitunturilla.

Jotenkin surullista, että tällaisetkin paikat kuolee. Ei ihmisillä ois oikeasti halua muuttaa pois sellaselta rakkaalta kotiseudulta, mistä ne oikeasti pitää. Ei vaikka asuisi sitten näinkin raukoilla rajoilla, kaukana kaikesta. Jos oikeasti rakastaa sitä paikkaa. Se on kliseistä, mutta "koti siellä missä sydän" taitaa sittenkin pitää paikkansa.

Ja musta tuntui, että mun sydän on sittenkin saattanut jo vaihtaa paikkaa. Vaikka mä en aluksi meinannutkaan kuunnella sitä ja yritin aina mennä kaikkien järkevien päätösten mukaan. Mutta jos Aarni ja Henri oli mulle opettanut jotain, niin sen, että ei kannata tosiaankaan luottaa liikaa järkeensä, sillä joskus tunteet ja vaisto vaan tarjoaa parempia ratkasuja.

Imuroinnin ääni hiljeni ja mä havahduin siihen, että mä melkein nuokuin tiskipöydän ääressä. Kasper toi käsissään kasan lasinsiruja roskikseen ja patisti mua toimimaan nopeammin. Henri toi lisää lasinsirpaleita – miten hemmetin paljon niitä olikaan, jos Aarni on vielä imuroinutkin niitä?

Henri huomasi mun ihmettelevän ilmeen. "Tiputin sitten kaks", se sanoo.

Mä naurahdin vielä hiukan humaltuneesti ja halasin sitten vuorotellen kaikkia kolmea; ensin Henriä, sitten Aarnia ja lopulta Kasperia. Viimeinen halaus kasvoi vaan turhankin pitkäksi ja jotenkin riippuvaisen läheiseksi. Sitten mä nauroin sitä, miten tyhmältä mun täytyy näyttääkään.