Pois

viidestoista luku

Osa 15

"Ne ei kiinnosta mua."

❧

Hiutaleet leijuivat ulkona. Marraskuu oli jo ohittanut puolivälinsä, ja viikonloppuna olisi jo ensimmäinen adventtisunnuntai. Sen jälkeen kulman takana pelotteli toinen koeviikko, joka pelotti mua erityisesti historian ja yhteiskuntaopin kokeiden takia. Mä pidin meidän opettajasta – se oli Somaliassa syntynyt ja siksi sillä oli tosi erilaiset näkökulmat kaikkeen – mutta mä en vain millään muistanut historiassa tapahtumien järjestystä enkä osannut laskea korkoja tai jakaa perintöosuuksia yhteiskuntaopissa. Mun pitäisi panostaa.

Kasper oli pyytänyt totta kai anteeksi Aarnilta heti sen jälkeen, kun mä olin sitä käskenyt. Aarni oli ihmetellyt ja kysellyt multa kaikkea, mutta mä sanoin sen olevan täysin Kasperin oma päätös. Niinhän se olikin, enhän mä sitä mihinkään pakottanut. Valitettavasti kovin moni asia ei ollut muuttunut: Henri ja Aarni olivat silti porukan ulkopuolella. No, ehkä ne eivät aivan yhtä kärkkäästi enää haukkuneet Kasperia ja Fransia.

Ulkona oli pimeää. Mä olin unohtunut lukemaan Aarnin viime kerralla kirjoittamaa lauluntekstiä – jep, Aarni kirjoitti nykyään taas tekstejä. Henri oli ollut oikeassa; Aarni todellakin osasi kirjoittaa. Harmi vain, että ilman pianistia niiden soittamisesta jäi puuttumaan jotain. Mä kysyin niiltä joskus, minne Topi meni, mutta ne vastasivat sen vain lopettaneen lähtiessään amikseen. Mä en totta puhuen aivan uskonut niitä, mutta en mä saanut myöskään koko totuutta selville mistään.

Kaikkien näiden tapahtumien lisäksi Kasper oli totta kai yrittänyt ottaa muhun yhteyttä koko ajan ja pyydellä mua mukaan kaikkialle kuin mikäkin takiainen. Mä en ollut vastannut myöntävästi, sellaisten syiden takia jotka mä olin sille jo monta kertaa maininnut. Voisi sisäistää ne ja lakata ottamasta yhteyttä muhun. Musta nimittäin tuntui, että mä en pystyisi sanomaan sille ei loputtomiin.

Mä katsahdin Aarnin tekstiä vielä kerran, enkä keksinyt mitään parannettavaa, vaikka Aarni olikin pyytänyt palautetta. Mä en ollut runoilija, mä olin tanssija ja mä paloin halusta päästä tanssimaan – mutta se ei ollut mahdollista täällä käpykylässä. Sekin oli yksi syy, miksi mä halusin päästä pois. Kaikkeen tässä kylässä kyllästyneenä mä sammutin huoneeni valot. Menin taas liian myöhässä nukkumaan.

Perjantaina mä heräsin taas väsyneenä, arvatenkin huonosta unirytmistä johtuen. Uni kuitenkin karisi mun silmistä ja mielestä aika nopeasti, kun ovikello soi. Äiti ja Essi eivät olleet kotona, joten mun piti mennä avaamaan ovi pyjamassa ja täysin unen jäljiltä sotkuisella olemuksella. Sillä hetkellä mulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, kuka ovella olisi, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna olisihan mun pitänyt tietää, kuka mua voi yrittää tavoitella.

Kasper, totta kai. Se oli yrittänyt laittaa mulle kyllä viestiä jatkuvasti, mutta näköjään se ei ymmärtänyt vihjettä vaan turvautui radikaalimpiin keinoihin, kun ei muuten saanut muhun yhteyttä. Tää oli silti jotenkin radikaalimpaa kuin mitä mä olin siltä odottanut.

"Huomenta", mä sanoin sille kuin kenelle tahansa ihmiselle, joka olisi tullut rimputtamaan mun ovikelloa aamulla. Piru vieköön, mä en ehtinyt edes peseytyä.

"Huomenta", se sanoi tavallisella, lämpimällä äänellään. Mä kiinnitin huomiota siihen, että se oli jo hyvin virkeä eikä näyttänyt yhtään väsyneeltä, mikä oli aika epätavallista lukiolaiselle. Sillä oli hyvä ryhti ja se näytti vielä entistäkin pidemmältä – vaikka se oli valmiiksi jo Aarniakin pidempi, eli ihan hiton pitkä ainakin muhun verrattuna. Sen kasvot loistivat tietyllä tapaa, aivan kuin sillä virtaisi jotain saakelin elämän eliksiiriä suonissa näin aamukahdeksalta. Ja sitten olin mä, hartiat lysyssä, kauppakassien kokoiset mustat silmäpussit silmien alla ja takkuiset hiukset epäsiististi roikkumassa. Ja hemmetti, mulla ei ollut edes rintsikoita päällä, pelkkä yöpaita vain.