Pimeys ja sen Varjo

luku 1

 Mä olin varjo vaa. Sellane liki näkymätön harmaa huomaamaton olio mihi kukaa ei kiinnittäny paljoo huomioo. Se oli kätevää silloin ku piti tehä jotai koiruuksii -ei sillä et mä ikinä tekisin mitää pahaa. Useimmite se oli paskaa. Mä olin kuiteski vuosien varrel tottunu siihe. Mua ei enää harmittanu ku joku kompastu muhu ku istuin kirjaston lattial lukemas, ku se joku sano et "anteeks, en huomannu sua." Ei siin ollu enää mitää outoo.

Nytki mä laskin matikkaa käytävän pääs, napit korvis ja kaks kertaa jotku kimmat oli meinannu tulla tähä istuu ku ei ollu huomannu mua. En kuulemma erottunu seinäst ku olin nii hiljaaki siin.

Mul oli viel puol tuntii aikaa ja mä olin ratkassu kaikki tehtävät paitsi yhen. Mun aivotki hikoili siin heltees ja mun lasit valahti koko aja nenälle ja mun piti kohottaa niit minuutin välei. Vitutti. Kuka ees teki koulutehtävii vikal viikol? Äänist päätelle vaa mä. Ihmisii ravas ympäriinsä kajarit täysil, jotkut huus ja jotkut nauro. Mä tungin kuulokkeit syvemmälle korvii. Jumalauta. Mä voisin tehä kaikkee muutaki mut mä elättelin toivoo siit et saisin lahjottuu maikat nostaa mun numeroit nolla piste yhellä.

Mun oli pakko viritellä joku ponnarin tapane mun hiuksii ku ne valu silmille koko aja. Sen siit sai ku anto niitte kasvaa koko kevään. Ei ollu enää siilii, ei, mut nyt tukka oli joka paikas.

Mä hypähin paikallani ku joku paiskas oven kii jossai kauempan, huokasten ittekseni. Täst tulis mitää, mä päätin sitte ja suljin matikankirjan vähä rajummin ku ois ehk pitäny.

Tavarat reppuu ja nokka kohti ruokalaa. Ainoo paikka mist sai kylmää vettä kesäsin.

"Jiri!" joku huus ja mä automaattisesti käänsin pään. Iha ku kukaa ikin mulle puhuis. Ei puhunu nyttenkää, vaa äänen haltija heitti jonku valkosen lippiksen jollekki lyhyelle jätkälle, varmaa seiskalle. Se sai kopin ja ne lähti naureskellen ulos.

Pudistellen päätäni mä aloin laahustaa toisee siipee. Nyt mul oli kakskytviis minuuttii aikaa. Hyvin kerkeis. Plus maikat ei enää läksyttäny myöhästymisist ku kouluu oli enää neljä päivää jäljel. Neljä päivää ja sit kaks ja puol kuukaut lomaa.

Mun ois pitäny olla innoissani, ja no, olinha mä vähä. Tietenki. Ei tarvis tehä paljoo mitää melkei kolmee kuukautee. Mut enemmä mä olin kauhuissani. Mä olin stressannu ysin alust jo et mihi pääsisin ja mitä tekisin ja muuttaisinks mä ja mitä vittuu, ja yhtäkkii muutama kuukaus tuntu iha helvetin lyhyelt. Et tuskin mä paljoo relaisin.

Mä olin hakenu kevääl kahtee lukioo ja medialinjalle mut niist ei ollu kuulunu vielkää mitää, ja mun stressi vaa lisäänty lisääntymistää. Mun järkevä puoli yritti toitottaa et kyl mut otettais jompaakumpaa ja jos ei nii hakis myöhemmi uuestaa ja siin välis tekis jotai kesäduunii. Ei mitää stressattavaa. Kai.

Matkal mun katse osu vessojen luon olevaa peilii ja mä jäin tuijottaa itteeni vähä pidemmäks aikaa ku ois ollu normaalii. Yleensä mä välttelin heijastavii pintoi.

Mä en ollu ikin ulkon muuta ku pakosta, ja olin sen takii näi kesälki kalpee ja lieväst harmaa, mun ruskeitten silmien al oli vitunmoiset silmäpussit eikä lasit auttanu peittää niit sitte yhtää. Mun käsivarret näytti valkosilt tikuilt siin Ghostin t paidas ja samate jalat. Musta paita, harmaat liia isot farkut, rähjääntyneet mustat tennarit. Harmaa reppu ja tummat kynnenaluset. Mä olin samanvärine ku se seinä mis se peili roikku. Ei ihme et mun lempinimi oli Varjo.

Turha jää'ä kierii itsesäälis taas vaihteeks, mä mietin ja jatkoin matkaa. Iha ku se ei ois mun lempiharrastus varsinki koulupäivin.

Mä melkei huokasin helpotuksest -varmaa huokasinki- ku astuin vihdoi ruokalan kynnyksen yli ja pääsin hakee lopultki vettä. Ovet oli auki, mukaanlukie ulko-ovi, ja siel kävi pieni lämmin tuulenvire.