Pimeys ja sen Varjo

luku 23

Jiri

"Miro hei", mä puoliks kuiskasin, tai sanoin hiljaa, kääntäen pään siihe päin. Me maattii edellee siin nurtsil puun al kylki kyljes, oltii maattu varmaa ainaki puol tuntii. Aada oli lähteny viielt nii kello oli ny varmaa lähempän kuutta minkä huomas kans mopojen pärinän lisääntymisest.

Miro vilkas mua kysyvän, huulil pieni hymy. Se näytti nii viattomalt ja en mä tienny, koiranpennult, et mun teki vaa mieli sanoo et unoha ei mitää. Siit kuitenki piti puhuu jossai vaihees ja mieluummi enne ku siit seurais jotai paskaa. Tai no paskempaa.

"Mä tiiän et ollaa puhuttu täst aikasemmi", mä alotin vähä vaikeest ja sen hymy hyyty aik nopee et se varmaa tais tietää mitä mä meinasin -totta kai se ties. Ei se tyhmä ollu. Itse asias se saatto hyvinki olla yks fiksuimmist nuorist ketä mä tiesin mut se vaa käytti ällinsä johonki iha muuhu ku siihe mihi ois pitäny.

Mä nuolasin huulii ennen ku jatkoin: "Mä en haluu et sä tunnet ittes epämukavaks tai mitää mut tää asia pitää käsitellä." Se katto mua pitkää sanomat mitää eikä sen ilmees ollu mitää huvittunut kontrastin sille mite se yleensä ain vääns läppää kaikest. Ehk se hiffas kerranki et kyse oli jostai vakavast ja et se ei auttanu mitää nauro sille mite paljo tahansa.

Se käänty kattoo pilvii taas ja varmaa kelas et voi ku se ois ite voinu olla pilves. "Mä en käsitä miks siit pitää puhuu. Oon teini, teinit dokaa."
"Sä tiiät mite tyhmä tekosyy toi o."
Se ei sanonu siihe mitää.
"Sä oot kännis melkei joka päivä. Etkä missää hiprakas vaa kunnon kännis. Iha helvetin vaarallist. Ylipäätää kännäämine o mut tol tahil..." Mä kierähin ympäri vatsalle nii et pystyin kattoo Miroo, pää käsien pääl. Se piti katseen visust kaikkial paitsi mus. Iha ymmärrettävää, jos mä oisin ollu se nii mä oisin vaa halunnu pois. Mut se ei meinannu et tän vois "unohtaa" uuestaa. Pitihä se laastariki repii irti ja mahollisimma äkkii nii se sattu vaa hetken.

Mä aloin näprää Miron ketjui samal ku koitin keksii mite vakuuttaa se. "Kukaa ei juo ilma syytä", mä johattelin, tarkkaillen sen ilmet mut se ei ees värähtäny. Se tais olla tottunu tän tyyppisii keskusteluihi. "Perinne meiä suvus", se vaa tuhahti, "faija juo, sen faija joi ennen ku kuoli maksakirroosii. Mutsi joi nuoren. Miksu varmaa alottaa. Mä oisin musta lammas jos en jois."
"Sun mutsis ei kyl taia arvostaa sun dokaamist", mä huomautin mihi se vaa kohautti jotenkute olkiaa vaik se oli edellee maate. "Mua ei kiinnosta sen mielipide. Jos kiinnostais nii oisin hakemas lukioo mun kasin tokaril ja mul ois nätti tyttökaveri ja lyhyet blondit hiukset."

Mä olin hetken hiljaa puoliks kosk en tienny mitä sanoo ja puoliks kosk se näytti kelaavan vitust mielessää nii en mä halunnu keskeyttää sitä.
"Siin o jo yks syy. Sun mutsis toivoo sust jotai mitä sä et todellakaa oo ja sä haluut näyttää sille", mä sanoin hiljaa enkä oikeestaa ees oottanu vastaust. Ei sitä ikin tullukkaa.

Mäkää en sanonu mitää, kattelin vaa ympärilleni. Oli tavallaa ironist mite me puhuttii täst -tai mä puhuin- vakavast jutust siin lämpimäs kesäauringos. Jostai kuulu nauruu ja koirien haukuntaa, sitä mitä kuuluki kuuluu. Linnutki laulo. Mä vilkasin taas Miroo joka katto mua jo valmiiks. Mun teki mieli tarttuu sitä kasvoist ja suuella, mut mä en uskonu et se ois iha sopinu tilanteesee. Sen sijaa mä käperryin sen kainaloo, pää sen rinnalle ku en mä ny voinu koskematkaa olla. Se alko leikkii mun hiuksil ja mä suljin silmät ja hetke oli helppo olla ajattelemat.

"Sä et voi vaa lakasta tät maton alle ikuisest", mä sit huomautin, mihi se mutis et kyl se ties. "Mä en vaa yhtää tykkää puhuu koko aiheest."
"En mä voi sua pakottaa", mä naurahin vaik ei siin ollukkaa mitää hauskaa. "Etpä", se tuhahti taas ennen ku huokas raskaast, käsi tipahtaen mun pääst takas maaha. Mä käänsin päätä vähä ja katoin Miroo hymyillen pikkusen vaisust. "Mut hei", mä muistutin, "sit ku, tai jos, oot valmis nii oon ain kuuntelemas." Sen hymy oli aiklail samanlaine ku se nojautu painaa huulet mun otsalle samal ku se kuiskas et tiiän.