Varjoni veden pinnassa tanssii,
valo hehkuen välkehtii,
kun seison laiturilla viimeisenä iltana
ennen, kuin olen aikuinen.
Taivas on korkea, vesi on musta
syvyys kylmä ikuinen.
Kahlaan myöten kaulaani
järveen ylläni vain kesämekkoni.
Seireeni, maahinen,
olen vain ihminen.
Tulet tanssii välissä puiden latvojen,
kun laulaa järvenrannassa ihminen,
jolta viety on vapaus,
jolta viety on nuoruus,
hetkenä ennen kuin huomaa olevansa aikuinen.
Huuto kiirii,
tuuliviiri,
pitkin rantoja korpia kantoja
aina ylös taivaaseen.
Siellä vastaa jumala enkelin katseeseen,
nyökkää, ei tuosta mitään tuu,
armoa anneta ei, vaikka se riutuu,
pelkää ja kituu
kuin ainakin ihminen.
Harppaan askelen vielä,
sillä en tiedä,
mitä käy, jos palaan rannalle.
Vajoan, hajoan,
aina pohjaan asti syvälle.
Sellainen on ihminen,
joka juuri ja juuri käsittää,
ettei elämästä mitään jää.
Sellainen on ihminen
melkein aikuinen,
joka pelkää.
KAMU SEDANG MEMBACA
Kuparijumala
PuisiKuparijumala on ihmisten herra, hienovaraisesti luotu mysteeri, eikä taikuri koskaan paljasta salaisuuksiaan. Kirjoittamani runot käsittelevät elämää, ihmisyyttä, kuolemaa ja tätä maailmaa: niitä on sekä vuosien takaa että eiliseltä, niin riemullis...
