Päivä jona hautasin kuolleen mustarastaan
kävelin valkealla sillalla
näin kaupungin valot järven yli
istutti kaipuun lähtemättömän sieluuni.
Kerran kävin kulkemaan,
kulkeva olen vastakin
ja askel on kevyt kuin pääskysen lento
vielä silloinkin kun ilta kultaa tien.
En enää löydä paikkaa maailmastani
rauhattomana vaellan
enkä rauhaa saa vielä silloinkaan
kun kotiin palaan retkiltäni.
Olen nimennyt rannan ihmiset
mies laiha kuin aidanriuku on Herttua
ja tuo nainen Kultalintu
ja nuorukainen huivi kasvoillaan vain Nimetön.
Nimen annoin sille kalpealle pojallekin
jonka kanssa vaihdan varkain katseita
joka on rauhaton kuten minäkin
mutta se jääköön salaisuudeksi.
Voin kertoa tuntevani järven
nähneeni jäiden lähdön
muistavani jokaisen puun ja linnun
taivaan joka on tähdetön.
Vaan itseäni en tunne
enkä nimeäni enää muista
minusta on tullut se rannan tyttö
ihmisille jotka vuorollaan nimeävät minut.
YOU ARE READING
Kuparijumala
PoetryKuparijumala on ihmisten herra, hienovaraisesti luotu mysteeri, eikä taikuri koskaan paljasta salaisuuksiaan. Kirjoittamani runot käsittelevät elämää, ihmisyyttä, kuolemaa ja tätä maailmaa: niitä on sekä vuosien takaa että eiliseltä, niin riemullis...
