Sinä päivänä / Blind Channel

Luku 1 - 10 vuotta sitten

OLIVIA

"Kattokaa nyt sen kenkiäkin. Eikö äidilläs ollut varaa ostaa taaskaan uusia?" sanat kaikuivat korvissani vielä kauan sen jälkeen, kun olin kävellyt koulun pihamaalta takaisin sisälle. Seisoin keskellä käytävää miettien, mitä teen. En todellakaan halunnut mennä ruotsin tunnille katsomaan, kuinka entiset ystäväni kuiskuttelivat selkäni takana ja selkeästi nauroivat minulle. Toisaalta, en voinut kävellä takaisin uloskaan, sillä tytöt olivat varmasti tulossa pikimmiten perässäni sisälle. Tunsin ahdistuksen valtaavan kehoni ja purin huultani, etten alkaisi itkemään tässä. En halunnut kenenkään näkevän, kuinka paljon nuo sanat olivat minuun sattuneet. Vilkaisin nopeasti taakseni varmistaakseni ettei kukaan nähnyt minua ja lähdin kävelemään käytävää eteenpäin. Jos minulla kävisi tuuri, musiikkiluokassa ei olisi ketään ja saisin siellä olla hetken yksin.

Oli lukion ensimmäisen viikon torstai. Olin ajatellut, että tämä olisi tavallaan uusi alku, kun kaiken saisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Miten väärässä olinkaan ollut. Samat kiusaajat seurasivat mukanani uuteen kouluun. Olin ajatellut, että peruskoulun jälkeen hekin olisivat kasvaneet sen verran, että olisivat jättäneet minut rauhaan. Olisin ennemmin ollut täysin näkymätön kuin että jokaista tekemistäni arvosteltiin ja ulkonäöstäni keksittiin koko ajan jotain huomautettavaa.

Avattuani musiikkiluokan oven huokaisin helpotuksesta, sillä luokka oli pimeä eikä siellä ollut ketään. Vedin oven kiinni perässäni ja kävelin luokan perälle pianon viereen. En istunut tuolille, sillä en aikonut soittaa. Yleensä se olisi rauhoittanut mieleni, mutta nyt en pystynyt. Sen sijaan heitin reppuni lattialle ja istuin sen viereen. Samalla, kun painoin kasvoni käsiini, alkoivat kyyneleet virrata poskilleni. Miksi minun piti olla tällainen? Mikä minussa oli vikana? Tuijotin kyyneleiden läpi kenkiäni. Ne olivat aivan tavalliset tennarit. Eivät mitkään merkkikengät eivätkä uutuuttaan kiiltävät, olivathan ne jo vuoden vanhat. Ihan normaalit ne kuitenkin muuten olivat. Samanlaisia kenkiä oli koulussa joka toisella nuorella. Miksi minä olin se, jolla oli selkeästi niistä koulun rumimmat?

Mietin, tulisiko koko lukioaikani olemaan tällaista. Kolme vuotta on pitkä aika, jos joka päivä joutuu pelkäämään seuraavaa päivää. Mietin ohikiitävän hetken, miksen minä ollut taitava kuvaamataidossa. Paras, pitkäaikaisin ja oikeastaan ainoa ystäväni Karoliina oli päässyt peruskoulun jälkeen naapuripaikkakunnalle lukioon, jossa painotettiin kaikkea kuvaamataitoon liittyvää. Se tarkoitti sitä, että hän ei ollut enää turvanani koulussa, ja olin aivan yksin. Itse olin hakenut lähilukioon, jossa oli mahdollisuus painottaa opintojaan hieman enemmän musiikkiin. En kuitenkaan ollut päässyt musiikkiluokalle, sillä olin pilannut soittokokeeni jännityksen vuoksi. Tuota hetkeä muistellessani tunsin kuinka kehoni jähmettyi ja henki alkoi salpautua. Ei taas. Ei nyt. Olin muutaman viime kuukauden aikana alkanut saamaan paniikkikohtauksia, jos ahdistukseni kasvoi liikaa. Tämä ei ollut oikea hetki sellaiselle. Tärisevin käsin aloin kaivaa repustani kuulokkeita. Musiikki yleensä rauhoitti mieltäni sen verran, että pystyin hetkeksi katoamaan tästä tunnetilasta.

Juuri kun sormenpääni koskettivat kuulokkeiden johtoa, kuulin kuinka luokan ovi avattiin. Sisään astui lyhyenpuoleinen ruskeahiuksinen poika, joka nakkasi oman reppunsa ovea lähimmälle pulpetille ja hyräili ääneen. Koska istuin luokan takaosassa lattialla, hän ei huomannut minua. Yritin pysyä mahdollisimman hiljaa ja toivoin, että hän olisi tullut vain hakemaan jotain luokasta ja lähtisi saman tien pois. En todellakaan halunnut, että kukaan tuntematon näkisi minut tällaisena. Rukouksiani ei kuitenkaan kuultu, sillä siinä samassa poika kääntyi ympäri ja lähti selkeästi kävelemään kohti pianoa. Hän oli selkeästi ajatuksissaan, lauloin jotain kävellessään ja säpsähti, kun yhtäkkiä huomasi minut lattialla. Tuijotimme hetken toisiamme. Minä hyvin kyyneleiden sumentamilla silmilläni, joten en selkeästi nähnyt, kuka hän oli.

"Anteeks, mä en yhtään huomannut että täällä oli joku", poika aloitti yhä seisten minusta parin metrin päässä. Hän katsoi minua hieman tutkivasti, mistä tuli minulle epämukava olo. Yrittikö hänkin keksiä minusta jotain huomautettavaa? "Ootko sä kunnossa?" hän kysyi hetken päästä selkeästi hieman huolestuneemmin. Tunsin uuden kyyneleen valuvan silmäkulmastani poskelleni. En pystynyt vastaamaan pojalle mitään, sillä tiesin että jos olisin avannut suuni, olisin romahtanut täysin. Tarvitsin pienen hetken aikaa olla hiljaa ja hengittää, jotta rauhoittuisin hieman.

"Hei, ei tässä oo mitään hätää, kaikki on hyvin", poika sanoi hetken päästä ja asteli viereeni. Hän siirsi reppuani hieman sivummalle ja istui viereeni kuitenkin varoen koskemasta minuun. Hengitin pari kertaa syvään ja käännyin vilkaisemaan poikaa. Vihreät silmät tuijottivat takaisin omiini. Minun oli pakko kääntää katseeni pois, sillä koin pojan silmät kovin läpitunkeviksi ja tutkiviksi. "Mä olen kohta aivan kunnossa", vastasin hänelle hiljaa vielä hieman värisevällä äänellä. Vilkaisin häntä uudelleen ja mietin, että olin varmasti nähnyt hänet aiemminkin jossain.

Poika väläytti minulle pienen hymyn mutta vakavoitui pian. "Tiedän että sä et varmaan halua avautua tuntemattomalle, mutta jos haluat puhua niin mulla on kyllä aikaa kuunnella", hän sanoi rauhallisella äänellä. En ollut vielä valmis luottamaan keneenkään, jotta voisin kertoa miksi olin itkemässä luokassa. Selkeästi hän huomasi että säikähdin ehdotusta hieman ja kiirehti jatkamaan: "Jos et halua kertoa, ei ole pakko. Mutta joskus se helpottaa, kun pukee ajatukset sanoiksi." Soin hänelle pienen hymyntapaisen ja vastasin: "Kiitos, mutta mä en ole valmis puhumaan siitä nyt." Poika hymyili takaisin ja totesi hetken päästä aihetta vaihtaen: "Sä taidat olla samalla englannin kurssilla. Istut mun edessä." Samassa tajusin, että toden totta, olin nähnyt pojan aiemmin samalla tunnilla, ja sen vuoksi hän näytti tutulta. "Aivan, mietinkin että olen nähnyt sut jossain", vastasin.

Poika nousi ylös ja ojensi kätensä minua kohti. Hetken mietittyäni päätin, että olin itkenyt tarpeeksi ja oli aika nousta ylös. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Tartuin hänen käteensä ja hän veti minut ylös lattialta. "Mun nimi on muuten Niko", hän esitteli itsensä. "Moi, mä olen Olivia", vastasin. "Kuules Olivia, sovitaanko että tämän päivän itkut on nyt itketty?" Niko sanoi hymyillen minulle. Hän kiersi pianon luo, istuutui ja jatkoi "Millaisesta musiikista sä pidät?" Mietin hetken uskallanko vastata rehellisesti, vai pitäisikö minun esittää olevani siistimpi tyyppi kuin oikeasti olin. Katsoessani kuitenkin noihin vihreisiin silmiin näin niin paljon ystävällisyyttä, että vastasin rehellisesti: "Mä tykkään aika paljon Ed Sheeranista." "Sitähän me osataan soittaa", Niko totesi ja alkoi soittaa pianolla. Pian hän aloitti myös laulamisen, jolloin minä hämmennyin entisestään. Hänellä oli upea ääni. Kuuntelin hiljaa kun hän soitti ja lauloi koko kappaleen ja sen loputtua en osannut sanoa kuin: "Vau. Sä soitat ja laulat tosi hyvin." "Kiitos, on tullut harjoiteltua tässä vuosien saatossa", Niko vastasi ja kysyi: "Laulatko sä?" "Jonkin verran, mutta en koskaan julkisesti. Soitan myös vähän pianoa, mutta lähinnä omaksi ilokseni", vastasin. "No, kyllä mä vielä joku päivä saan sut laulaan mun kanssa", Niko hymyili minulle ystävällisintä hymyä, jonka olin pitkään aikaan nähnyt.

En tiedä mitkä voimat olivat puolellani kun tapasinNikon ensimmäistä kertaa. Sinä päivänä sain kuitenkin ensimmäisen ystävän lukiosta.Pitkästä aikaa minusta tuntui, että maailmalla oli minulle jotain annettavaa.