Sinä päivänä / Blind Channel

Luku 18

OLIVIA

Oli elokuun viimeinen päivä, tiistai. Ilma oli aurinkoinen, mutta tuuli puhalsi yllättävän kylmästi. Vuokrasopimukseni päättyisi tänään ja illalla lähtisin yöjunalla takaisin kohti Oulua. Minun täytyisi seuraavana päivänä olla tarkistamassa, että alivuokralaiseni oli jättänyt asuntoni Oulussa siistiin kuntoon ja että siellä oli muutenkin kaikki kuten pitikin.

Perjantain Tampereen keikan jälkeen olin asunut lähinnä Joonaksen luona. Ainoastaan tänään olin käynyt pakkaamassa laukkuni vuokra-asunnollani. Tuntui hassulta, miten vähän aikaa olin lopulta viettänytkään tuolla paikassa, josta kesän alussa luulin tulevan tukikohtani kaikelle. Olimme sopineet näkevämme vielä Joonaksen kanssa Töölönlahdella ennen lähtöäni, koska olin sanonut hänelle haluavani pakata tavarani yksin. Oikeasti tarvitsin hetken hengitystauon miettiäkseni miten keskustelumme tulevasta tulisi menemään. Olimme eläneet koko kesän ja myös viime päivät niin hetkessä, että emme olleet vieläkään puhuneet ajasta huomisesta eteenpäin. Kumpikaan ei ollut todennäköisesti halunnut kohdata tätä päivää. Nyt se oli kuitenkin tullut ja se keskustelu oli käytävä.

Vein matkalaukkuni säilytykseen rautatieasemalle, jotta minun ei tarvitsisi raahata kaikkia tavaroitani mukana koko iltaa. Rautatieasemalta suunnistin Töölönlahdelle, jossa tapasin Joonaksen sovitussa paikassa. Tavatessamme suutelimme toisiamme kuten yleensä. "Mennäänkö tonne istumaan?" Joonas kysyi osoittaen rantaa, jossa oli muutama isompi kivi. Paikka oli aivan lenkkireitin varrella, mutta kuitenkin suojassa pusikoiden takana. Nyökkäsin hänelle hymyillen.

Rantakivillä istuessamme tilanne muistutti minua yhtäkkiä alkukesää Vaasassa, kun olimme istuneet yhdessä rannalla keikan jälkeen. Tunnelma oli omalla tavallaan yhtä jännittynyt kuin silloinkin. Istuimme molemmat jonkin aikaa hiljaa tuijottaen veteen. Tuntui hassulta, että vielä aamulla olin herännyt Joonaksen vierestä. Olimme tehneet aamupalaa ja nauraneet samaan tapaan kuin aina ennenkin. Se tuntui olevan kuin hetki toisesta elämästä. Tuntui, että kaikki oli muuttunut tänä aikana, kun olin käynyt pakkaamassa tavarani.

"Tässä se kesä nyt sitten taisi olla. Hullua miten nopeesti aika kuluu", Joonas aloitti. "Jep. Musta tuntuu kuin olisin tullut Helsinkiin ihan äsken", vastasin. Sitten istuimme taas hiljaa. Jonkin ajan päästä Joonas tarttui käteeni ja alkoi puhua minua katsoen: "Mä oon miettinyt miten me saadaan tää syksy toimimaan. Kolme kuukautta ei oo niin pitkä aika kuin miltä se kuulostaa. Sä voit lentää joinain viikonloppuina Eurooppaan sinne missä me ollaan keikalla. Me voidaan viestitellä ja soittaa videopuheluita. Sen jälkeen voidaan vuorotellen kulkea Helsingin ja Oulun väliä, kunnes sun koulu on loppunut. Se onnistuu kyllä, kun me tehdään töitä." Katsoin hetken Joonasta ennen kuin käännyin taas katsomaan edessäni lainehtivaa vettä. Minua sattui katsoa häntä. Minua sattui nähdä hänen toiveikas katseensa. Minua sattui ajatus, ettei minulla olisi kohta mahdollisuutta nähdä häntä joka päivä. Minua sattui miettiä, että kumpikaan ei todellisuudessa tietänyt, milloin näkisimme seuraavan kerran.

Irrotin toisen käteni Joonaksen kädestä ja laskin molemmat käteni syliini. Tuijotin niitä hetken ja vedin syvään henkeä, ennen kuin aloitin puhumaan: "Tää kesä on ollut valehtelematta mun elämäni paras. Mä oon niin kiitollinen kaikesta, mitä mä oon päässyt teidän bändin mukana kokemaan. Musta on tuntunut pitkästä aikaa elävältä ja siltä, että mä olin oikeissa paikoissa oikeaan aikaan. Mutta parasta oli se, että mä tapasin sut uudelleen. Mä sain uuden mahdollisuuden sun kanssa ja näin, miten täydellinen sä oot mulle." Käännyin katsomaan Joonasta ja näin, miten hänen toiveikas katseensa oli muuttunut hieman kysyväksi. "Mäkin oon onnellinen että mä tapasin sut uudelleen. Mä en oo koskaan tuntenu tämmöstä ketään muuta kohtaan", Joonas sanoi yhä tuijottaen minua silmiin. Näin hänen kehonkielestään, että hän olisi halunnut koskettaa minua. Jostain syystä hän ei kuitenkaan sitä tehnyt. Ehkä hän ei uskaltanut.

Olin tehnyt päätökseni perjantaina Tampereen keikan jälkeen siitä, mitä aioin Joonakselle sanoa. Tiesin että valinta oli oikea, mutta minua pelotti sanoa se ääneen. Tiesin kuitenkin itseni tuntien, että minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Siksi vedin syvään henkeä ja sanoin ääni särkyen sanat, joita en olisi uskonut vielä muutama viikko sitten ikinä sanovani: "Joonas, mä en pysty tähän."

Käännyin katsomaan Joonasta samalla, kun kyyneleet sumensivat silmäni. Hän tuijotti minua tyhjällä katseella takaisin ja kysyi hiljaa: "Mihin sä et pysty?" Pyyhin enimmät kyyneleeni hihoihini ja yritin koota itseäni puhumaan. Ääni väristen sain puhuttua: "Mä en pysty tähän etäsuhdejuttuun. Mä en pysty tähän epätietoisuuteen kaikesta. Mä en oo henkisesti valmis siihen kaikkeen, mitä se tois tullessaan." Joonas pudisteli päätään ja tarttui käsivarteeni samalla, kun sanoi pieni hätäännys äänessään: "Ei sun tarvii murehtia sitä etukäteen. Katotaan miten se menee. Suunnitellaan vaikka valmiiksi ne viikonloput kun tuut käymään. Älä Olivia tee tätä." Loppua kohti Joonaksenkin ääni alkoi väristä ja näin hänen silmiensä kostuvan. Hän yritti kaikin voimin pitää itsensä kasassa. En ollut koskaan nähnyt Joonasta tällaisena. Iloisena, kyllä. Vihaisena, kyllä. Väsyneenä, kyllä. Mutta en tällaisena. Hän näytti yhtä aikaa hätääntyneeltä, surulliselta ja täysin hukassa olevalta. Hän näytti siltä että häneen sattui.

En vastannut heti mitään. Joonas puristi käsivarttani kovempaa ja sanoi kyyneleen valuessa poskelleen: "Mä luulin että sä rakastat mua." Tuo lause rikkoi minut kokonaan. Aloin itkeä holtittomasti samalla kun kumarruin halaamaan Joonasta. Itkimme molemmat, minä kovemmin kuin Joonas. Kun sain jollain tapaa jälleen kerättyä itseni, vetäydyin hänestä irti ja sanoin: "Mä rakastan sua. Mä rakastan sua enemmän kuin ketään tai mitään ikinä. Ja se on se syy miksi mä teen tän. Mä tiedän miten kauan te ootte tavoitelleet maailmanvalloitusta, ja nyt teillä on se edessä. Mä en halua olla se syy, jonka takia sä et voi elää täyttä elämää kiertueella. Mä en halua että sä joudut miettimään, mitä sä voit tehdä ja mitä et, koska joku odottaa sua Suomessa. Mä haluan että sä elät sun unelmaa nyt kun sä voit. Täysillä. Ilman mitään mikä pidättelee sua. Mä rakastan sua, ja siksi mun pitää antaa sun mennä."

Viimeisten sanojeni kohdalla ääneni särkyi taas olemattomiin. Joonas näytti siltä että olin murtanut hänet kokonaan sisältä. Niin kuin luultavasti olinkin. Nousin ylös ja ojensin käteni Joonakselle vetääkseni tämän pystyyn. Tuon jälkeen tuijotimme toisiamme hiljaa seisten. Tuijotin Joonaksen kauniita sinisiä silmiä, sillä tiesin etten tulisi näkemään niitä hetkeen. Kuka tietää jos koskaan. Kosketin sormillani hänen vaaleaa, pehmeää hiuspehkoaan. Yritin vetää mahdollisimman paljon hänen tuoksuaan sisääni, jotta muistaisin sen mahdollisimman pitkään.

Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen Joonas sanoi lopulta hiljaa: "Mä en haluaisi päästää susta irti. Mutta jos sä niin haluat, mun pitää antaa sun mennä." Nyökkäsin pienesti yhä häntä tuijottaen jonka jälkeen totesin hiljaa: "Ehkä se olis molemmille helpompaa, jos me ei soiteltais perään." Joonas nyökkäsi uuden kyyneleen valuessa hänen poskelleen. Nostin käteni ja pyyhin sen peukalollani pois. Samalla Joonas nosti kätensä molemmille poskilleni ja tuijotti minua syvälle sieluuni. Siltä se ainakin tuntui. "Mä rakastan sua niin paljon", Joonas sanoi ääni rikkoutuen. "Niin mäkin sua", vastasin ennen kuin Joonas painoi huulensa omilleni. Molemmat tiesivät että tämä oli viimeinen suudelma. Siltä se tuntuikin. Se oli yhtä aikaa täynnä rakkautta ja luopumisen tuskaa. En olisi halunnut että se loppuu koskaan. Mutta tottakai se loppui.

Vilkaisin Joonasta vielä viimeisen kerran, ennen kuin käännyin ympäri ja lähdin kävelemään pois rantakiviltä. Tunsin hänen katseensa selässäni mutta en katsonut taakseni, sillä minua pelotti että pyörtäisin päätökseni saman tien, jos näkisin hänet vielä. Matka takaisin rautatieasemalle oli elämäni vaikein. Itkin koko matkan. Joka askeleella halusin kääntyä ja juosta takaisin. Vaikka tiesin tehneeni oikein, minusta tuntui että olin rikkonut palasen itsestäni. Pahimmalta tuntui kuitenkin, että sinä päivänä tajusin rikkoneeni toisen ihmisen sydämen.

----------------------------------------------------------------------------------------

Ompa jotenkin vaikeeta löytää sanoja tähän mistä alottaa, mutta kirjotetaan nyt mitä mieleen tulee. Tää oli tällä erää viimeinen luku tätä tarinaa. Lupaan aivan varmasti palata vielä näppäimistön ääreen jossain vaiheessa kirjoittamaan jotain. Onko se tämä vai jotain muuta, who knows. Tää on ollu mulle kuin terapiaa ja en halua päästää siitä irti. Mulla on päässä visio, mutta sitä en osaa sanoa tapahtuuko se ens viikolla, kuukauden päästä vain milloin.

Kiitos ihanat rakkaat lukijat <3 Toivottavasti ootte viihtyneet tätä lukiessanne. Seuraaviin käänteisiin!