Sinä päivänä / Blind Channel

Luku 34

OLIVIA

Olin kiertänyt koko aamun joulun jälkeisiä alennusmyyntejä pitkin Oulun keskustaa. Rakastin käydä ostoksilla yksin. Tietenkin joskus oli mukava kiertää kauppoja jonkun seurassakin, mutta pidin ajatuksesta, että sain mennä ja viettää aikaani kuten halusin. Ketään ei tarvinnut odotella kaupoissa joista en tarvinnut itse mitään, ja toisaalta kukaan ei hoputtanut minua jatkamaan matkaa sovituskopista. Kädessäni roikkui pari ostoskassia, joissa oli pari paitaa ja yhdet housut. Varsin maltillinen kierros meneillään.

Erään liikkeen kosmetiikkapuolella etsin itselleni uutta ripsiväriä, kun huomasin hyllyn toisella puolella nuoren naisen katsomassa huulipunia. En kiinnittänyt ensin häneen sen enempää huomiota, mutta vilkaistessani uudelleen huomasin hänen vilkuilevan minua. Hänessä oli jotain yllättävän tuttua, mutten saanut päähäni mistä tietäisin hänet. Hetken aikaa tarkkailtuamme toisiamme otsat rytyssä hänen kulmakarvansa nousivat yllätyksestä ja nainen kysyi ääneen: "Olivia?" Hänen äänensä oli tuttu. Hyvin tuttu. Kunnes yhtäkkiä sain päähäni mistä tunsin hänet. "Karoliina?" kysyin varmistukseksi ja suuni vääntyi tahtomattani hymyyn. Karoliina oli lapsuuteni paras ystävä. En ollut nähnyt häntä muutamaan vuoteen, ja yhteydenpitomme oli ollut lähinnä toisten Instagram kuvien tykkäilyä. Silti minut valtasi valtava ilo, kun näin hänet nyt.

"Ei ole todellista, sinä se ihan tosissaan olet", Karoliina nauroi ja syöksyi halaamaan minua hyllyn toiselta puolelta. "Siitä on ikuisuus kun ollaan viimeksi nähty", totesin halatessamme. Rutistettuamme toisiamme kunnolla kysyin Karoliinalta: "Mitä sulle nykyään kuuluu? Missä päin sä menet?" "Ihan hyvää mulle kuuluu. Mun ura etenee hiljalleen ja ens vuoden alussa meillä on itse asiassa eka oma taidenäyttely muutaman muun pienen taiteilijanimen kanssa", Karoliina selvitti innoissaan. "Eikä, miten hienoa!" vastasin. Olin oikeasti iloinen Karoliinan puolesta. Hän oli aina tiennyt maalaamisen olevan hänen juttunsa, ja vihdoin kuulosti siltä että kaikki työ alkoi tuottaa hedelmää. "Mä muutin pari kuukautta sitten Helsinkiin, siellä on helpompi edistää omaa uraansa kuin täällä pohjoisessa. Etkö säkin asu nykyään siellä?" Karoliina kysyi. "Joo, mä kävin siellä jo välillä seilaamassa hetken, mutta vakituisesti mä muutin sinne tän vuoden alussa", vastasin. "Okei, mitä sä teet nykyään? Vieläkö sua kiinnostaa musiikkihommat? Lähitkö sä sinne jonkun miehen perässä?" Karoliina aloitti kysymystulvansa ja en voinut muuta kuin naurahtaa. Hän ei ollut muuttunut yhtään. "En mä ole soittanut enää vuosiin, mut musiikki alana kyllä kiinnostaa. Enemmän mua nyt kiinnostaa kaikenlainen sisällöntuotanto, mutta katotaan minne mä päädyn. Olin nyt syksyllä yhen bändin mukana Amerikassa kiertueella ja nyt mä alan vuodenvaihteen jälkeen ettiä töitä. Ja en lähtenyt Helsinkiin miehen perässä, mutta ehkä semmonenkin sieltä on tarttunu matkaan", päätin päivitykseni nauraen. "Ooo, no nyt kuulostaa jännältä!" Karoliina hihkaisi silmät pyöreinä niin kovaa, että lähistöllä ollut vanhempi nainen säpsähti, mulkaisi meitä ja lähti kauemmas. "Mä olen niin sinkku kun voi ihminen olla. Ei ole edes mitään pientä jännitystä elämässä", Karoliina totesi silmiään pyöräyttäen mutta naurahti kuitenkin perään ja vilkaisi sen jälkeen kelloaan. "Ei hitto, mun pitää lähteä juosten rautatieasemalle etten myöhästy kohta mun junasta. Mennään Helsingissä ehdottomasti joku päivä kahville tai jotain. Mulla on varmaan sun numero jossain vielä", Karoliina ehdotti ja nosti lattialta valtavan repun selkäänsä. "Ehdottomasti, vaihdetaan kunnolla kuulumiset! Oli ihana nähdä sua", vastasin hymyillen. "Samat sanat. Ollaan yhteyksissä", Karoliina huikkasi ja lähti kohti kaupan ulko-ovea.

Hetken pohdittuani mitä olin kaupassa tekemässä, muistin ripsivärin. Nappasin hyllystä luottoputelini ja astelin sen kanssa kassalle. Kun olin saanut ostokseni maksettua, päätin että oli jo korkea aika lähteä takaisin vanhemmilleni. Tämä oli viimeinen kokonainen päivä Oulussa, sillä seuraavana päivänä olin lähdössä Joonaksen, Nikon ja Alisan kanssa ajamaan takaisin Helsinkiin viettämään uutta vuotta.

Vanhempieni luo saavuttuani totesin talon olevan vielä tyhjä, sillä molemmat heistä olivat vielä töissä. Mietin hetken mitä tekisin, kun kuulin yhtäkkiä päässäni Karoliinan äänen kysyvän, vieläkö minua kiinnostivat musiikkihommat. Olin soittanut pienempänä useita vuosia pianoa, jonka lopetin lukioaikoina. Olin ollut myös innokas laulamaan, mutta sitäkin tein lähinnä omaksi ilokseni silloin kun kukaan ei ollut kuulemassa. Oli sinänsä erikoinen päätös lopettaa pianonsoitto, kun kaveripiirini koostui melkein kokonaan musikaalisista ihmisistä. Mieleeni palasi kuva itsestäni aivan lukion alussa. Kiusattu, epävarma tyttö. Vaikka tiesin itsekin olleeni melko hyvä soittaja ja että osasin laulaa, kaikki ne ikävät kommentit joita kuulin yläasteella ja lukion alussa liittyen harrastukseeni saivat minut lopettamaan. Niko oli yrittänyt puhua minulle järkeä, mutta en ollut kuunnellut.

Hetken mietittyäni kiipesin lapsuudenkotini yläkertaan ja avasin työhuoneen nurkassa olevan matalan oven. Oven takana oli ullakkomainen varastotila, jossa oli kymmenittäin pahvilaatikoita. Noissa pahvilaatikoissa oli luultavasti koko lapsuuteni ja teini-ikäni. En kuitenkaan aikonut avata niitä nyt. Annoin katseeni kiertää varastoa ja pian löysin etsimäni. Aivan varaston nurkassa, kaikkien pahvilaatikkojen päällä oli vanha sähköpianoni. Raivasin tieni sen luo ja kosketin sitä varovasti. Toimisikohan se vielä? Varovasti nostin sähköpianon käsiini ja sen vieressä olevan telineen tarvikkeineen kainalooni. Raahasin nämä kaikki alakertaan huoneeseeni. Kokosin telineen ja laskin pianon sen päälle. Kun työnsin sen sähköjohdon seinään, kuului pianosta tuttu ääni sen herätessään eloon. Tuijotin pianoa hetken liikkumatta. Osaisinkohan edes soittaa enää?

Hain keittiöstä tuolin, laskin sen pianon eteen ja istuuduin. Asetin etusormeni koskettimelle ja painoin sitä. Ääni soi hieman tukahtuneesti, sillä todennäköisesti piano oli niin täynnä pölyä, ettei ääni päässyt soimaan kauniisti. Mutta ääni siitä kuului. Hengitin pari kertaa syvään koskettimia tuijottaen, ennen kuin nostin molemmat käteni niille. Olin aikoinani ollut erittäin suuri Ed Sheeran fani ja olin soittanut ja laulanut hänen kappalettaan The A Team niin monesti, että osasin sen vaikka unissani. Nyt en ollut soittanut sitä enkä mitään muutakaan vuosikausiin. Jostain lihasmuistista sormeni tuntuivat kuitenkin löytävän oikeat sävelet. Soittaminen oli katkonaista ja osuin koko ajan väärille koskettimille, mutta pikkuhiljaa sävelet alkoivat soida soljuvammin. Tarvitsisin paljon harjoitusta mikäli haluaisin taas jatkaa pianonsoittoa, mutta minua ilahdutti että en ollutkaan unohtanut kaikkea. Hymyilin itsekseni ja aloin laulaa hiljaa samalla kun soitin. Tämä teki minut joskus onnelliseksi. Ehkä se voisi tehdä vieläkin.