Sinä päivänä / Blind Channel

Luku 3

JOONAS

Studiolle kävellessäni oli harvinaisen lämmin päivä sen ollakseen vasta toukokuun loppua. Ulkona tarkeni hyvin t-paidassa ja shortseissa, auringossa oli jopa hieman kuuma. Päätin vaihtaa kadun puolta varjoisammalle puolelle, jotta käveleminen olisi hieman miellyttävämpää. Toivottavasti studiolla olisi vielä jääkaapissa jäljellä bisseä. Yksi kylmä maistuisi nyt.

Olin päässyt korttelin päähän studiosta, kun huomasin että toinen kengännauhani oli auennut. Kumarruin sitomaan nauhan kiinni, jotten kompastuisi siihen. Nauhaa sitoessani kuulin takaa lähestyviä askeleita ja hiljaista naurua. En viitsinyt kääntyä katsomaan taaksepäin, mutta pystyyn noustessani huomasin kahden tytön, ehkä noin 15-vuotiaita, seisovan vieressäni.

"Moi, ootko sä Joonas? Voitaisko me saada kuva?", toinen tytöistä kysyi innokkaasti puhelin kädessään. Toinen pysyi hiljaa, mutta tuijotti minua herkeämättä vain pieni hymy huulillaan. Ohikiitävän hetken ajattelin, että hän näytti jopa hieman pelottavalta tuolla ilmeellään. "Tottakai se sopii", vastasin ja tytöt asettuivat molemmille puolilleni kuvaa varten. "Kiitos, sä olet tosi ihana!" kuvan ottanut tyttö hihkaisi kuvan ottamisen jälkeen. "Kiitos, kivaa päivää teille", totesin mahdollisimman ystävällisellä äänellä ja jatkoin matkaani jättäen tytöt tutkimaan juuri otettuja kuvia. Etenkin edellisen kevään Euroviisumenestyksen jälkeen tätä tapahtui päivittäin, että joku tunnisti meidät kadulla. Harvat tulivat pyytämään kuvaa tai muuten puhumaan, mutta näitäkin tuli vastaan ainakin kerran viikossa. Rakastan ja arvostan fanejamme yli kaiken, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei joskus olisi niitä päiviä kun halusin olla rauhassa. Tänään oli yksi niistä. Onneksi päämääräni näkyi jo edessäni, ja pääsin rappukäytävään ilman uusia kohtaamisia kenenkään kanssa.

Astuin hissiin ja painoin nappia neljänteen kerrokseen. Matkalla ylös ehdin hetken tarkkailla itseäni peilistä. En ollut kovin hehkeä näky tänään. Viikonlopun valvomisesta muistuttivat mustat silmänaluset enkä ollut jaksanut edes harjata hiuksiani aamulla. Normaalistikin kiharapehkoni oli melko vallaton, mutta tänään se sojotti kirjaimellisesti joka suuntaan. Olisi pitänyt ottaa jokin hattu mukaan. Toisaalta, Joelia ja Nikoa tuskin kiinnosti studiolla, miltä minä näytin. Muita poikia ei olisi tänään paikalle tulossa, sillä he olivat kukin omilla paikkakunnillaan vielä alkuviikon, ennen kuin saapuisivat Helsinkiin jatkamaan uuden albumin äänityksiä.

Studion ovella kaivoin avaimen taskustani ja astuin sisälle eteiseen. Tiputin repun selästäni ja jätin sen oven viereen kenkieni päälle. Studiohuoneesta kuulin pianon soittoa ja naurua, josta päättelin että sekä Niko että Joel olivat jo ehtineet paikalle. Mietin edelleen kylmää bisseäni, mutta päätin että kävisin ensin ilmoittamassa pojille, että olin paikalla. Matkalla eteiskäytävää vilkaisin nopeasti keittiöön päin. Näin vilauksen pitkistä ruskeista hiuksista ja lyhyestä mustasta mekosta. Hetkinen, mekosta? Otin askeleen taaksepäin ja kurkkasin uudelleen keittiöön. Todellakin, minuun selin tiskialtaan luona seisoi minua reilusti lyhyempi tyttö, jolla oli pitkät ruskeat hiukset ja musta mekko, jossa tarkemmin katsottuna oli myös valkoisia kukkia. Nilkassaan hänellä oli pieni tatuoitu sydän, ja tuon nähtyäni oma sydämeni jätti ehkä lyönnin välistä. Sekunnissa mielessäni välähti kuva itsestäni ja hänestä tatuointiliikkeessä viime kesänä.

En ehtinyt saada ajatuksiani kasaan, kun tyttö sulki hanan ja nappasi vapaaseen käteensä tiskipöydällä olleen valmissalaatin. Hän kääntyi selkeästi lähteäkseen pois keittiöstä, mutta pysähtyi niille sijoilleen kun huomasi minut oviaukossa. Hetkeen emme tehneet muuta kuin tuijotimme toisiamme, hän hieman säikähtäneen näköisenä ja minä hämmentyneenä. Oliko hän todella siinä, vai olinko niin väsynyt että näin jo omiani?

"Olivia?" kysyin edelleen hieman epäuskoisesti. Lähinnä se taisi olla vain pieni henkäys, siltä se ainakin itsestäni tuntui. Hän tuijotti minua vielä hetken paikallaan, ennen kuin säpsähti hieman ja alkoi nauraa hiljaa. Hän laski lasinsa ja salaattinsa takaisin pöydälle ja käveli eteeni. "Joonas Porko, tapaamme jälleen", hän totesi yhä hieman nauraen ja halasi minua. En edelleenkään saanut hämmästykseltäni sanaa suustani, ja tuntui että kehonikin vaati erityisiä ponnisteluja toimiakseen. Hitaasti kiedoin käteni hänen ympärilleen ja halasin varovasti takaisin. Samalla kun hengitin sisäänpäin, tuttu tuoksu leijaili nenääni. Mielessäni välähti taas nopeasti kuva meistä sylikkäin sohvalla, minun kasvoni hänen hiuksissaan.

Juuri kun irrottauduin halauksesta ja olin koonnut itseäni sen verran, että olisin ehkä saanut sanottua jotain, Joel asteli sisään keittiöön. "Olin aivan varma että kuulin oven avautuvan, sinähän se Porko olitkin! Ehitkin jo tavata Olivian", Joel sanoi kävellen ohitsemme tiskialtaalle. Kun hän alkoi täyttää vesilasiaan, kysyin Olivialta: "Mitä sä täällä teet? Mä luulin että sä olet Oulussa." "Mä tulin tänään junalla Helsinkiin. Vuokrasin täältä kesäksi asunnon", Olivia vastasi. Asunnon kesäksi? Oliko hän todella tullut Helsinkiin koko kesäksi? Päässäni pyöri tuhat ajatusta, joista en saanut kiinni yhdestäkään. viimeisen kymmenen minuutin aikana oli tapahtunut liikaa asioita, joita en osannut odottaa. Olivia seisoi edessäni meidän studion keittiössä, mitä en olisi osannut ajatellakaan aamulla herätessäni. Lisäksi hän ilmoitti olevansa samassa kaupungissa koko kesän.

Olivia nappasi uudelleen käsiinsä pöydälle laskemansa vesilasin ja salaatin, ja lähti Joelin perässä takaisin studiohuoneeseen. Ohi mennessään hän vilkaisi minua ja hymyili hieman. Heidän poistuttuaan jäin hetkeksi seisomaan yksin keittiöön. Tuijotin ikkunasta sinistä taivasta vastapäisen talon yllä ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä. En tiennyt, millaiset välimme Olivian kanssa olivat. Hän oli vaikuttanut halatessaan kaverilliselta ja ystävälliseltä, joten todennäköisesti kaikki oli välillämme hyvin. Olimmehan olleet ystäviä jo vuosia aiemminkin, ennen viime kesää. Jokin muuttui välillämme viime kesänä ja tunteet tulivat peliin. Tiedän, että tunteet olivat olleet molemminpuoleisia, mutta emme koskaan sanoneet sitä ääneen. En tiedä emmekö uskaltaneet vai halusivatko molemmat kieltää asian itseltään, jottei ystävyytemme mene pilalle. Syksyn tullen välimatka Helsingin ja Oulun välillä kasvoi liian suureksi, yhteydenpitomme muuttui kovin ympäripyöreäksi kuulumisten kyselemiseksi ja kiireisen kevään aikana emme olleet viestitelleet kuin pari kertaa. Luultavasti hän oli unohtanut mitä välillämme tapahtui ja olimme pelkkiä kavereita. Keittiöstä lähtiessäni olin päättänyt että viime kesä oli unohdettu, ja kohtelisimme toisiamme kuin ystävät tekevät.