Sinä päivänä / Blind Channel

Luku 7

OLIVIA

Päästyäni bäkkärin takana olevalle rannalle istuuduin pienelle kalliolle rannan sivussa. Uimaranta itsessään oli pitkä, ja siitä osa oli tällä hetkellä aidattu vain artistien, bändien ja heidän taustajoukkojensa käyttöön. Rannalla ei kuitenkaan tällä puolella ollut ketään muita kuin minä. Kauempana aitojen toisella puolen näkyi muutamia nuorisoporukoita nauttimassa kesäillasta.

Ilta oli kaunis. Lähestyimme kovaa vauhtia keskikesää, joten kovin pimeää ei yölläkään ollut, mutta aurinko oli laskenut hiljalleen ja väritti pilviä kauniisti horisontissa. Meri näytti melko tyyneltä tänään, vain vieno tuulenvire osui välillä hiuksiini. Hymyilin itsekseni tuijottaen edessäni näkyvää maisemaa. Tämä ilta oli ollut paras pitkään aikaan. En voinut uskoa että sain kiertää Suomea poikien mukana ja samalla vielä olla heille hyödyksi tavalla, josta nautin valtavasti. Olin pikkuhiljaa itseoppinut valtavasti eri sosiaalisen median kanavista ja tulevaisuudessa toiveenani olisi, että voisin työskennellä sisällöntuotannon parissa jossain isommassa yrityksessä. En kuitenkaan kokenut itse olevani tarpeeksi persoonallinen että olisin voinut brändätä itseni somevaikuttajaksi. Olin kiitollinen pojille siitä että he antoivat minulle melko vapaat kädet kuvata ja päivittää heidän somekanaviaan keikoilta ja keikkamatkoilta. Toki he kuvasivat materiaalia paljon itsekin, mutta livevedoista parhaat videot sai lavan edestä tai jopa yleisöstä.

Olin vaipunut niin syvälle ajatuksiini, että säpsähdin kuullessani miehen äänen takaani: "Sopiiko liittyä seuraan?" Vilkaisin ylöspäin ja huomasin Joonaksen seisovan vieressäni katsoen minua kysyvästi. "Joo, tottakai", vastasin nopeasti. Joonaksen istuutuessa viereeni tunsin pienen kihelmöivän tunteen vatsassani. Huomasin, että hän istui melko lähelle minua niin, että käsivartemme melkein koskettivat toisiaan jättäen kuitenkin pienen raon väliimme. Istuuduttuaan hän ojensi minulle lonkerotölkkiä ja kysyi: "Maistuuko vielä? Sähän tykkäsit karpalosta?" Nyökkäsin ja odotin että hän avasi tölkin minulle. Tämän jälkeen Joonas avasi itselleen oluttölkin ja otti siinä pitkän kulauksen. Joonas selkeästi katseli ympärilleen rannalla ennen kuin totesi katsoen kaukaisuuteen: "Aika upea paikka." "Niin on", vastasin tuijottaen myös eteeni. Olin jotenkin aivan lukossa vastatakseni muuta. Joelin ja Nikon sanat olivat saaneet aiemmin pääni pyörälle, enkä tiennyt miten minun pitäisi käyttäytyä Joonaksen seurassa. Enhän minä voinut suoraankaan ilmoittaa hänelle että minulla saattoi olla jotain tunteita, etenkään kun en tiennyt itsekään mitä ajattelin.

Selkeästi Joonaksellakin oli vaikeuksia löytää sanoja, sillä tuijottelimme molemmat kaukaisuuteen hörppien välillä molemmat omista tölkeistämme. Toisaalta tilanne tuntui jopa hieman vaivaannuttavalta, toisaalta taas olo oli melko seesteinen vain istua ja olla. Lopulta Joonas kuitenkin avasi suunsa ja sanoi: "Anteeksi kun mä en pitänyt paremmin yhteyttä viime syksynä ja talvella. Siinä tapahtui kaikenlaista bändin kanssa, vaikka eihän se mikään syy ole." "Ei se mitään, en minäkään kovin hanakasti yrittänyt olla yhteyksissä. Meillä molemmilla oli omat jutut satojen kilometrien päässä toisistaan", vastasin. "Miten sulla on mennyt Oulussa?" Joonas kysyi kääntyen katsomaan minua. "Siinähän se niin kuin ennenkin. Alkaa olla pikkuhiljaa sellainen olo että ehkä elämää voisi olla muuallakin kuin tutuilla kotinurkilla", naurahdin hieman ennen kuin jatkoin: "Ensi vuosi mun on vielä oltava Oulussa, että saan koulun pakettiin. Sitten pitääkin miettiä, mitä seuraavaksi." Joonas hymyili minulle ennen kuin kääntyi taas hetkeksi tuijottamaan merelle. "Teillä on ollut aika hurja vuosi takana bändin kanssa", totesin viitaten Euroviisuihin ja siihen liittyviin töihin. "Joo, olihan se ajoittain aika menoa paikasta toiseen koko kevät. Mutta siitä saa olla vain kiitollinen mihin se on tähän mennessä kantanut", Joonas sanoi kääntyen hymyilemään minulle. Tämän jälkeen hän käänsi taas katseensa merelle päin ja tuijotti hiljaa horisonttiin.

Hetken oltuaan taas hiljaa ja pyöriteltyään puoliksi juotua oluttölkkiä kädessään Joonas jatkoi aiempaa hieman hiljaisemmalla äänellä: "Ei se ollut pelkästään bändin jutut miksi mä hiljenin syksyllä. Mun oli helpompi olla ottamatta suhun yhteyttä. Olla ajattelematta sua." Tuijotin hiljaa kädessäni olevaa lonkerotölkkiä, sillä en uskaltanut vilkaista Joonakseen päin. En osannut tulkita hänen äänensävystään täysin, mitä hän tarkoitti, joten odotin ja toivoin että hän jatkaisi selitystään vielä. Tunsin hänen katsovan minua samalla kun hän sanoi: "Olivia, mä kaipasin sua tosi paljon sen jälkeen kun lähdit viime syksynä. Ajattelin sua koko ajan ja olisin halunnut sanoa sen ääneen. En tiedä miksi en tehnyt niin. Kai mä luulin, ettei se muuttais mitään meidän välimatkan takia."

Käännyin katsomaan Joonasta ja ensimmäisen kerran lähes vuoteen katsoin häntä silmiin. Noita samoja sinisiä silmiä tuijottelin paljon viime kesänä. Mielessäni välähti kuva meistä jäätelökioskilla nauramassa, festareilla tanssimassa ja studion sohvalla, kun Joonas soitti kitaraa minun kuunnellessa vieressä. Tässä hetkessä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi. Tiesin nyt, että Joonaksella oli ollut tunteita minua kohtaan aiemmin. En tiennyt, oliko niin enää, vai oliko välimatkan myötä ne tunteet viilenneet.

Mietin hetken mitä vastaisin hänelle. Nyt olisi hyvä hetki sanoa kaikki mitä mielen päällä oli. En kuitenkaan halunnut pelästyttää häntä jos hänellä ei enää ollutkaan tunteita, joten vastasin varovasti: "Mun oli tosi vaikea palata kotiin. Tuntui pitkään etten enää kuulunut Ouluun. Niin kuin musta olis jäänyt joku iso pala Helsinkiin." Vedin välissä henkeä ja jatkoin: "Mulla meni tosi kauan etten enää miettinyt sua. Se auttoi, etten kuullut susta mitään. Tavallaan mä unohdin sut talven aikana." Vilkaisin Joonasta ja huomasin, että vuorostaan hän tuijotti omaa kaljatölkkiään käsissään hiljaa. Hän ei hymyillyt, vaan näytti ehkä jopa hieman surulliselta. Tajusin miltä viimeiset sanani olivat kuulostaneet joten jatkoin hieman vapisevalla äänellä: "Mutta sitten mä näin sut studiolla kun saavuin Helsinkiin. En mä ollut koskaan sua unohtanut."

Joonas nosti katseensa tölkistä ja hetken katsoimme hiljaa toisiamme silmiin. Yhtäkkiä minut valtasi tunne, että tekisin mitä vain että voisin koskea häntä. En kuitenkaan uskaltanut liikahtaakaan. Tuijotimme toisiamme ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta Joonas laski tölkkinsä maahan ja kumartui lähemmäs minua. Hänen käsivartensa osui omaani joka sai minussa aikaan kylmät väreet läpi koko kehoni. Hänen katseensa tuntui läpitunkevalta, mutten voinut kääntää katsettani pois, vaan tuijotin takaisin. Tuntui kuin kaikista raajoistani ja soluistani olisi kadonnut kyky liikkua. Joonas kumartui vielä lähemmäs kasvojani, niin lähelle että tunsin hänen hengityksensä. "Sä oot jotain mitä ei voi unohtaa", Joonas kuiskasi juuri ennen kuin tunsin hänen pehmeät mutta hieman kiihkeät huulet omillani.