Sinä päivänä / Blind Channel

Luku 25

OLIVIA

Oli ensimmäinen kokonainen päivämme New Yorkissa. Bändin ensimmäinen keikka olisi vasta seuraavana päivänä, joten tämä päivä oli varattu matkasta toipumiseen ja kaupunkiin tutustumiseen siltä osin, mitä kukakin jaksoi. Minä en ollut koskaan aiemmin käynyt New Yorkissa, ja halusin ehdottomasti nähdä edes pienen palan siitä. Olimme yöpyneet keikkabussissa jossain päin Brooklyniä. En tiedä oliko pysäköintipaikkamme ollut sallittu, mutta ainakaan emme olleet saaneet sakkoja virheellisestä pysäköinnistä.

Koska aikaero Suomeen oli suuri, heräsin aamulla jo hieman ennen kuutta enkä saanut enää uudelleen unta. Onneksi bussissa sängyt olivat sijoitettu bussin takaosaan, ja niiden sekä pienen keittiönurkkauksen sekä olohuonemaisen istuskelutilan välillä oli ovi. Onnistuin hiipimään hiljaa pois sängyltäni muiden vielä nukkuessa. Oven suljettuani perässäni istuuduin sohvalle ja tuijotin bussin etuikkunasta ulos. Ulkona oli vielä erittäin hämärää, mutta pienen pieni auringonkajo näkyi talojen välissä. Tälle päivälle oli luvattu hyvää säätä, mikä sopikin ulkona kävelemiseen.

Juuri pohtiessani aamulenkille lähtemistä takaosaan johtava ovi aukeni jälleen. Joel käveli tiskipöydän luo hieman nuutuneen näköisenä. "Huomenta, saitko nukuttua yhtään?" kysyin Joelilta. Hänellä oli ollut jo vuosia välillä ongelmia nukkumisen kanssa ja en uskonut, että aikaeromuutokset auttoivat asiaa yhtään. "Huomenta, jonkin verran. En kovin hyvin mutta se nyt on ihan tavallista", Joel vastasi ja laski hanasta lasinsa täyteen vettä. Sen jälkeen hän istuutui viereeni sohvalle. "Miksi sä olet näin aikaisin hereillä?" Joel kysyi nostaen kulmakarvojaan. "Mä en saanut enää unta. Toi aikaero vaikuttaa, mutta koska heräsin nyt niin aikaisin niin toivon että saan ensi yönä paremmin unta", vastasin. Istuimme molemmat hetken hiljaa. Vaikka oloni oli melko pirteä, en yleensä jaksanut heti herättyäni jutella kovinkaan paljoa. Tarvitsin ihan pienen hetken omille ajatuksilleni. Onneksi Joelkin näytti nauttivan hetken hiljaisuudesta näin aamutuimaan, ja syventyi selaamaan puhelintaan.

Aikamme istuttua hiljaa sohvalla nousin ylös ja kävelin matkalaukulleni etsimään urheiluvaatteitani. Raikas ilma voisi tehdä hyvää. Kun löysin laukustani etsimäni vaatteet kuulin Joelin äänen takaani: "Ootko sä menossa jonnekin?" "Joo, ajattelin käydä vähän haukkaamassa happea ja heittää pienen kävelylenkin", käännyin hymyilemään Joelille ja lähdin kohti vessan ovea vaihtaakseni vaatteeni. "Mä en päästä sua yksin tonne vieraille kaduille. Mä lähen sun mukaan", Joel totesi ja suuntasi itsekin etsimään ulkoiluun sopivampia vaatteita. "Ei sun ihan oikeesti tarvihe mun takia lähteä mukaan. Mä pärjään ihan hyvin yksinkin, en mä mene kauas. Sitä paitsi siellä liikkuu jo varmasti paljon työmatkalaisia", vastasin Joelille. Kello oli 6.30. Joel pysähtyi hetkeksi kaivelemasta omaa laukkuaan ja kääntyi minuun päin. "Sitä ei voi ikinä tietää mitä hörhöjä tuolla kaduilla liikkuu. Sitä paitsi mä tiedän että mä saan kuulla kunniani muilta jos päästän sut yksin", Joel sanoi virnistäen ja nosti laukustaan collegehousut. "Okei, tuu sitten mukaan", myönnyin ja astuin vessaan vaihtamaan vaatteitani.

Hetken päästä astelimme Joelin kanssa pitkin Brooklynin katuja. Emme tarkalleen tienneet mihin päin olimme menossa, mutta karttapalvelun avulla saimme paikannettua bussin olinpaikan jotta osaisimme ainakin sinne takaisin. Pian huomasimme, että emme olleet yöpyneet kovin kaukana Brooklyn Bridgestä, sillä kävellessämme se alkoi vilahdella pian talojen välistä. Päästyämme rantaan päätimme ostaa läheisestä kioskista Joelille kahvin ja minulle teekupin, jonka jälkeen istuimme läheiselle penkille katselemaan maisemaa. Sillan toisella puolella näkyi siluettina Manhattanin korkeat talot. Olin nähnyt saman maiseman useita kertoja eri sarjoissa ja elokuvissa, ja tuntui utopistiselta olla nyt itse paikan päällä.

"Ihan hullua ajatella että ollaan nyt täällä. Teidän kiertueella", totesin Joelille ja hörppäsin teestäni. "Ei sitä helpolla saatu mutta pari viime vuotta on rullannu ihan kivasti", Joel vastasi ja lämmitteli käsiään kuumaa kahviaan vasten. Rannassa kävi melko viileä tuuli näin aamusta, mutta ilma ei kuitenkaan ollut kovin kylmä. "Ihan kivasti? Mä sanoisin kyllä että teillä on mennyt aika paljon paremmin kuin vaan ihan kivasti", naurahdin ja katsahdin Joelia. Hän hymyili mutta hymy ei näkynyt silmissä asti. Se saattoi johtua väsymyksestä, mutta mielestäni Joel oli yllättävän vaisulla tuulella. Olisin kuvitellut että hän ei olisi pysynyt housuissaan, kun he olivat päässeet taas Amerikan maaperälle vetämään kiertueen. "Onko sulla kaikki hyvin?" kysyin varovasti Joelilta. Joel vilkaisi minua ja vastasi: "Joo, väsyttää vaan kun en oikein saanu nukuttua. Näin kiertueen alussa sitä tulee aina kelattua kaikenlaista elämästä."