Jasper

20. Vanki

Jasper

Hengitä.

Hengitä.

Hengitä.

Kipu. Se tuntui silti joka puolella, vaikka kuinka yritin hengittää rauhallisesti kipu vain yltyi. Se oli osa minua, eikä lähtenyt enää pois. Tuska joka jylläsi sisälläni oli pahempaa kuin koskaan ennen. Tunsin kaiken tuhat kertaa paremmin. Neulat jotka tungettiin käsivarsiini, letkut jotka veivät aineita suoraan verisuoniini.

Kliininen haju tunkeutui nenääni. Haistoin vain vieraita aineita, sellaisia joita sairaalassa käytettiin. Monitorit piippasivat ympärilläni, sydämenilyönnit kaikuivat korvissani rumpujen lailla.

Olin vanki. Oman kehoni vanki. En pystynyt liikkumaan, en pystynyt puhumaan. Makasin vain aloillani kuin nukke jolla ei enää tahdottu leikkiä.

Olin unen ja toden rajamailla. Välillä ymmärsin kaiken täysin, mutta toisinaan en tiennyt mikä oli totta ja mikä valhetta. Tiesin että minulle tehtiin jotain laitonta, jotain sellaista mitä ei kenenkään olisi pitänyt kokea. Olin taas kerran koekaniini, mutta nyt vielä pahemmassa muodossa koska olin karannut ja jäänyt kiinni. Tämä oli minulle pahempaa kuin kuolemantuomio, tämä oli tuomio jonka varmasti ansaitsin mutta jota en olisi toivonut kenellekään.

Olin jäänyt kiinni melkein heti karkaamiseni jälkeen. Se oli ollut samalla helpotus, mutta samalla kirous. Olisin halunnut kuolla, tipahtaa kalliolta ja hukkua suolaiseen veteen. Olisin antanut mitä tahansa, että joku olisi vain antanut minun lähteä tästä maailmasta.

Mutta he olivat napanneet minut satamassa kiinni. Retuuttaneet takaisin vankilaan, ja täyttäneet minut rauhoittavilla niin että olin nukahtanut uneen. Kun heräsin olin täällä, tässä huoneessa joka oli täynnä sairaalatarvikkeita, aineita jotka odottivat pääsyään minun sisälleni.

Mutta eihän minusta ollut enää mihinkään muuhun. Ehkä näin minusta olisi edes jotain hyötyä. Kukaan ei tarvinnut minua.

Olin menettänyt perheeni.

Olin menettänyt itseni.

Olin menettänyt kaiken.

Kukaan ei enää kaivannut minua. Kukaan ei enää edes muistanut minua.

Kuinka monesti mietinkään oliko Lisakin jo unohtanut minut täysin. Olinko hänelle enää mitään? Olinko vain huono muisto, jonka hän halusi unohtaa. Olinko edes sitäkään.

Kuulin huoneen oven avautuvan. Nainen ja mies juttelivat keskenään, mutten saanut sanoista mitään selvää. He lähestyivät minua, nostivat silmäluomeni ylös ja valottivat silmiäni jotka näkivät heidät utuisen kalvon lävitse.

Mies naurahti, nainen ei sanonut mitään. Kuulin heidän lähtevän, jättävän minut taas yksin.

En tiedä kauanko aikaa meni, ehkä minuutti tai tunti. Ehkä päivä tai kaksi. En tiedä. Mutta kaikki aika tuntui yhtä pitkältä. Se ei enää merkinnyt minulle mitään.

- Jasper, ääni kuiskasi vieressäni, saaden minut säpsähtämään - herää hölmö, se sanoi vaatien minut avaamaan silmäni, jotka tuntuivat hyvin raskailta.

Näin Lisan, minun Lisani jonka vaaleat hiukset laskeutuivat valtoimenaan hänen keltaista kesämekkoa vasten. Hän istui sänkyni vieressä, tuijottaen minua hymyillen.

Hän näytti niin todelliselta, niin oikealta. Mutta kuinka monta kertaa aikaisemminkin olin nähnyt hänet, vain todetakseni että hän ei ollut totta.

Räpäytin silmiäni ensin yhden, sitten toisen kerran ja kaikki muuttui ympärillämme. Sairaalahuone väistyi tuoden tilalle tutut tapetit ja huonekalut. Tunsin makaavani pehmeällä sängyllä. Olin hetkessä omassa huoneessani, kotona. Mutta miten se oli mahdollista? Ei tämä voinut olla totta. En ollut kotona, en ollut lähimaillakaan.

- On tämä totta, Lisa sanoi nojaten lähemmäksi minua.

Hänen kätensä painautui käsivarttani vasten, tunsin kipinöitä, suloisia kipinöitä jotka saivat minut henkäisemään syvään.

- Miten tämä on mahdollista? kysyin hämmentyneenä.

- Miksi tämä ei olisi mahdollista? Lisa nauroi heleästi.

- Koska sinä lähdit minun vuokseni, ja minä sekosin...suteni sekosi. Se leikkii mielelläni, kuiskasin ja yritin nostaa kättäni ylös mutta ne eivät liikkuneet.

Kehoni ei totellut käskyjäni, vaikka kuinka yritin liikkua. Makasin vain aloillani, mistä tiesin että tämä oli vain suteni luoma harhakuva.

Lisa nousi ylös tuolista. Hän huojui yläpuolellani kuin jättiläinen, virnuillen pirullisesti minulle.

- Voi Jasper sinua. Sinä olet oman mielesi vanki. Olet aina ollut ja tulet aina olemaan. Minä ohjaan sinua, tulen aina ohjaamaan ja et pääse koskaan minusta eroon.