Jasper

12. Perijä

Jasper

Autoja.

Naisia.

Huumeita.

Viinaa.

Rahaa, paljon rahaa.

Elämä oli ihanaa. Niin monet sanoivat minulle, kun näkivät miten elin. He katsoivat vain merkkivaatteitani, kasvojani, tatuointejani ja lompakkoni paksuutta, jotka olivat kiiltokuvien kaltaisia pinnallisia raapaisuja. He eivät tienneet kaikkea, he eivät tienneet miten kamppailin kaiken sen ihanan elämän alla, jota he niin kadehtivat.

Olin ahdistunut, tuskissani koko ajan, muttei kukaan huomannut mitään. Kaikki olivat sokeita, kun he eivät nähneet pintaa syvemmälle. He eivät kuulleet avunhuutojani, jotka paistoivat silmistäni.

En voinut nauttia elämästä, jota minulla ei edes ollut. En hallinnut sitä milläänlailla, mutta pystyin elämään sitä hetkittäin ja silloin otin kaiken irti minkä sain. Minulla ei ollut enää moraalinhiventäkään jäljellä. Join suruuni, vedin aineita, koska ne turruttivat hetkeksi suteni, ja sitten makasin naisten kanssa, joita en edes tuntenut. En halunnut tuntea mitään, en yhtään mitään.

En välittänyt enää mistään, en voinut välittää, koska suteni käytti sitä aina hyväkseen. Jos se pääsi niskan päälle, se satutti niitä joista välitin. Se satutti minua. Se satutti muita. Enkä voisi antaa sille syytä tuottaa tuskaa muille, sillä se sai minut katumaan syntymääni.

Vanhempani tiesivät huonosta käytöksestäni, mutta he eivät olleet vielä puuttuneet siihen, koska en ollut vähään aikaan hyökännyt kenenkään kimppuun, en ollut raiskannut tai raadellut ketään kuoliaaksi. Olisin kai saanut jonkinlaisen mitalin heiltä, jos joku palkitsisi normaalista käytöksestä. En ollut enää mikään kultapoika, joka halusi toteuttaa vanhempiensa unelmaa, tulla mahtavaksi johtajaksi, mutta sellaisen he minusta silti vielä tahtoivat. He pakottivat minut opiskelemaan ja vierailemaan maissa, joihin meidän laumallamme oli hyvät suhteet. Isäni luuli, että voisin joskus johtaa laumaamme, mutta tiesin ettei hän koskaan näkisi sitä päivää, minä en koskaan voisi johtaa muita henkilöitä, koska en osannut edes hallita itseäni. Miten minunkaltaiseni hirviö voisi opettaa muille kuinka arvostaa toisia ja kunnioittaa muita? Miten voisin koskaan esittää olevani heidän johtaja, kun tiesin mihin pystyin, kun tiesin mitä olin tehnyt. En pystynyt edes katsomaan itseäni peilistä. En pystynyt kohtaamaan omaa katsettani. En voinut nukkua, koska kaikkien uhrien tuska ja kipu tuntui sydämessäni. Minä näin heidän kasvonsa, kuulin heidän huutonsa ja tunsin heidän verensä käsissäni.

Olin kauhea olento. Minua kuvotti kaikki ne teot mitä olin tehnyt. Minä inhosin ja vihasin itseäni suteni vuoksi, enkä voinut tehdä mitään pelastaakseni itseni. Kaikki oli mennyttä, minusta tuntui että elämäni oli ohi ennen kuin se edes ehti kunnolla alkaakaan.

Huokaisu karkasi huuliltani ja sain isäni huomion itseeni, hän vilkaisi minua kulmiensa alta laskien sanomalehden alas käsistään.

Me istuimme pienessä kahvilassa, ja esitimme että olimme normaaleja. Vaikka minusta tuntui, että kaikki muut kahvilassa olijat tiesivät, ettemme olleet täältäpäin. He varmasti olivat kuulleet englanninkielisen keskustelumme, ja jo siitä päättelivät, ettemme kuuluneet Suomeen.

- En halua, että menet niihin juhliin, isäni totesi yksiselitteisesti, saaden minut naurahtamaan kuin olisin ollut vielä vanha minä, mutta se Jasper oli kadonnut.

Vanha Jasper oli kuollut ja kuopattu. Häntä ei enää ollut. Jäljellä oli vain pelkkä itseään pelkäävä nuorukainen, joka ei uskaltanut pyytää apua. En uskaltanut sanoa totuutta ääneen, että pelkäsin suttani, että pelkäsin itseäni. Voisin muuttua hetkessä tappokoneeksi. Voisin tuhota kaiken ympäriltäni sekunneissa, eikä kukaan voisi tehdä mitään. Sellainen minusta oli tullut. Olin sairas paskiainen, joka ei ansainnut elää.