Järjetön
Aggressiivinen
Sydämetön
Pelkuri
Erilainen
Rikollinen
Olin hirviö. Sieluton piru parka, joka ei saanut haluamaansa rauhaa. Olin tottunut kateellisiin ilmeisiin, mutta ne muuttuivat vuosien varrella halveksiviksi katseiksi. En päässyt enää p...
[Kirjailijan kommentti:] Hei kaikki lukijat! Kiitos kommenteista ja tykkäyksistä! :) On aina ilo lukea mitä pidätte kaikista tarinoistani. Pieni varoituksen poikanen, elikkä tässä luvussa on väkivallan kuvailua sanallisesti, joten skippaa ne kohdat jos se tuottaa sinulle ahditusta! Muuten hyvää lukuhetkeä kaikille :)
Charlotte
-------
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Lisa
Tyhjyys. Ontto tunne sydämessäni. Sellainen tunne jota ei päässyt pakoon, muuta kuin unimaailmaan, jossa kaikki oli hyvin, jossa tiesin miten elämäni menisi eteenpäin. Mutta aina kun heräsin, muistin mitä en ollut ja mikä olin. Aina, joka ikinen päivä muistin totuuden, joka viilsi minun sydämeni auki.
Tuskaa ja kipua. Kipua ja tuskaa. Jokainen päiväni oli yhtä harmaa kuin taivas, joka häilyi uhkaavana päälläni. Jokainen päivä oli yhtä kivikkoinen kuin tie, jota ei enää kuljettu. Minä tunsin itseni niin yksinäiseksi, niin hylätyksi ja jätetyksi. En ollut koskaan ennen tuntenut oloani niin ahdistuneeksi.
Olin joskus luullut tietäväni kuka olin. Nyt en enää tiennyt. Olin joskus ajatellut, että tiesin mihin kuuluin. Mutta en kuulunut mihinkään. Olin luonnonoikku. Olio jota ei pitänyt olla.
Se oli varmasti syy miksi vanhempani olivat jättäneet minut. He eivät halunneet minua tämän vuoksi. He halusivat normaalin lapsen, sellaisen joka ei tappaisi heitä suuttuessaan. Sellaisen, joka ei olisi hirviö.
Hybridi. Se sana oli kuin kirosana minulle. Olin kuin kahden eri rotuisen koiran risteymä. Sekarotuinen, jota kukaan ei halunnut valioyksilöidensä joukkoon. Olin vieraslaji, jonka muut halusivat tuhota. Laji jota ei olisi saanut olla edes olemassa.
Huokasin syvään. Pidin silmiäni kiinni ja vain ajelehdin pimeydessä, joka ympäröi minua.
Siitä päivästä, kun Remus oli kertonut minulle mikä olin, oli kulunut jo kaksi kuukautta. Kaksi hyvin pitkää kuukautta. En ollut puhunut hänelle sen jälkeen mitään, ei hänkään ollut ottanut minuun mitään kontaktia. Hän oli kuin minua ei olisikaan, ja ehkä se oli hyvä, sillä en tiennyt miten käyttäytyä hänen seurassaan. Mutta se, että Alfa vältteli minun kohtaamistani tietoisesti tuntui oudolta, koska asuin vieläkin hänen kodissaan. Jos hän halusi päästä minusta eroon, hän olisi voinut vain potkaista minut ulos talostaan, mutta hän ei ollut jostain syystä tehnyt niin.
Päiväni olivat kuluneet työn touhussa. Azoria oli näyttänyt minulle mitä minun piti joka päivä tehdä. Hän oli ollut omituisen ystävällinen minua kohtaan, ehkä se johtui myös siitä, että hän ilmiselvästi tiesi minun olevan hybridi. Hän ei välttämättä halunnut suututtaa minua, koska hän kuvitteli että olin samanlainen kuin heidän Alfansa.
Olin työskennellyt pääosin keittiössä, juuri siinä samassa paikassa jossa olin raadellut vampyyrit henkihieveriin. Nyt he tekivät päivän askareet kanssani. Heti kun olin astunut uudelleen keittiöön, he olivat katsoneet minua eri tavalla, kuin olisin ollut heidän vertaisensa. Olin kai ansannnut heidän kunnioituksensa sillä, että olin melkein tappanut heidät, mikä oli hyvin outoa.
