Jasper

19. Oikea hirviö

Lisa

Olin unessa, tai ainakin luulin niin. Olin tuntenut oloni hyvin turvalliseksi, lämpimäksi. Ihan kuin joku olisi käärinyt minut pehmeän täkin sisälle, jossa sain köllötellä rauhassa. En ollut vähään aikaan nukkunut niin hyvin, että olisin tuntenut oloni tällaiseksi. Mutta uskoin sen johtuvan Remuksesta, tai ainakin epäilin niin.

Hänen läsnäolonsa vaikutti minuun, tietysti se vaikutti koska olimme kumppaneita. Mutta en ollut tajunnut kuinka paljon olinkaan kaivannut toisen läsnäoloa näiden vuosien aikana. Olin ajatellut pärjääväni yksin, mutta halusinko pärjätä ilman toista oli toinen asia.

Jokin havahdutti minut ihanasta unenkaltaisesta tilastani. Kuulin askelia, raskaita askelia jotka kantautuivat korviini huoneemme sisältä. Olisin halunnut vain nukkua, mutta suteni vikisi mielessäni, vaatien minua heräämään.

Avasin silmäni varovaisesti, ja hieroin niitä hetken aikaa ennen kuin pystyin keskittymään ympäristööni. Näin Remuksen joka käveli edes takaisin pitkin huonetta, haroen samalla hiuksiaan hermostunein elkein. Hänellä oli yllään vain löysät harmaat pyjamahousut joiden lahkeen laahasivat maata.

Remuksen silmät näkyivät pimeyden lävitse kiiltävinä pisteinä jotka muistuttivat tähtiä. Hän oli selvästi hermostunut jostain, mutta en ymmärtänyt mikä häntä valvotti.

Emme tosin olleet puhuneet hississä tapahtuneesta suudelmasta mitään, olimme vain molemmat menneet nukkumaan heti kun saavuimme takaisin huoneeseen.

- Onko kaikki hyvin? kysyin unisena ja sain miehen pysähtymään, kun hän kuuli ääneni.

Remus siirsi katseensa nopeasti minuun empien hiukan vastaustaan. Hän ei ilmiselvästi odottanut, että olisin heränyt hänen marssimiseensa.

- On ja ei, hän sanoi mystisesti.

- Onko jotain sattunut? kysyin ja nousin istumaan.

Näin Remuksen katseen siirtyvän alaspäin pitkin ylävartaloani, jota peitti vain vaaleansininen toppi. Punastuin hänen katseensa alla, en ollut tottunut siihen että hän näki minut vähäpukeisena.

- Minä pitelin sinua, Remus totesi oudon pelokkaana, ihan kuin hän olisi tehnyt jotain todella kamalaa.

- Mitä?

- Me nukuimme sylikkäin, Remus jatkoi ahdistuneena, saaden minut hymähtämään surullisena.

- Ai, onko se sinulle noin vastenmielistä? huomautin loukkaantuneena sillä en oikeasti ymmärtänyt miksi hän oli niin järkyttyneen oloinen.

- Mitä? Remus huudahti, - ei tietenkään. Sinä et ymmärrä, hän huokaisi kävellen ikkunan eteen.

Hän avasi verhoa hieman, katsellen kuuta joka möllötti taivaalla. Hän näytti niin komealta valokeilassa, mutta silti hän oli kaikkea muutakin kuin vain komea. Hän oli hauras kuin kukkanen, ja kova kuin kivi.

Hän oli pyörremyrsky autiomaassa, lumivyörö vuoristossa. Hän tuntui olevan enemmän sekaisin kuin minä, ahdistunut ja tuskissaan. Menneisyyden haamut vetivät häntä koko ajan puoleensa, takaisin siihen tuskaan ja suruun jotka olivat kahlinneet hänet ennen aloilleen.

Oli varmasti hyvin uuvuttavaa koko ajan käydä taisteluita oman mielensä sisällä. En voinut tietää puoliakaan siitä mitä Remus oli kokenut. Mutta en voisi myöskään auttaa häntä, ellei hän yrittäisi avautua minulle enemmän.

- No kerro minulle, tuhahdin väsyneenä ja rojahdin takaisin selälleni sängylle.

- Tämä kaikki tuntuu niin erilaiselta, Remus kuiskasi.