Jasper

[EXTRA LUKU] Lisan vuoksi

Remus

Kaksi viikkoa. Neljätoista päivää. Niin kauan annoin hänen virua kuopassa, joka oli pahin kidutusväline sutta vastaan. Hän oli yksin, ilman juttuseuraa, ilman laumaa, joka antaisi hänelle turvaa. Minulla oli kuopasta omakohtaisia kokemuksia. Olin joutunut viettämään siellä hyvin paljon aikaani, kun olin puuttunut isäni tapaan johtaa laumaa. Hän ei koskaan sietänyt sitä, että yritin puuttua hänen asioihinsa ja olin saanut tuntea sen nahoissani.

Tiesin tekeväni väärin Lisaa kohtaa, ymmärsin sen. Mutta osa minusta halusi saada hänet taipumaan tahtooni. Halusin hänen tajuavan, ettei hän voinut nousta minua vastaan. Olin kuitenkin Alfa, tämän kirotun lauman johtaja, jota kukaan ei nöyryyttäisi, ei kukaan.

Kävelin laumatalon taakse, kohti tuttua metsää. Linnut lauloivat ympärilläni, tuuli tuiversi korvissani. Oli kaunis päivä, jollekin sellaisella joka arvosti sitä. Minulle kaikki päivät oli samanlaisia. Heräsin, jos olin edes nukkunut. Join aamukahvit. Pesin hampaani. Tein töitä, kunnes ilta koitti ja yritin nukkua. Se kiertokulku alkoi aina uudestaan. Joka päivä toistin samaa kuviota, joka ei muuttunut koskaan.

Joskus elämäni oli ollut toisenlaista, normaalia. Mutta sitten kaikki oli mennyt pieleen, kaikki oli kadonnut yhdessä hetkessä ja olin jäänyt jumiin tähän elämään, joka oli arvotonta.

Kävelin sammaloitunutta polkua pitkin eteenpäin, nyrpistin nenääni, kun aloin haistamaan kuopasta tulevan löyhkän, mikä sai kuvotuksen nousemaan kurkkuuni. Minua ällötti se haju, joka tunkeutui sieraimiini. Muistin ne hetket, kun olin huutanut isääni päästämään minut pois, mutta hän ei koskaan vapauttanut minua ennen kuin hänen mielestään opin läksyni. Nyt minä tein saman Lisalle, viattomalle tytölle, joka ei varmaan edes ymmärtänyt miksi olin laittanut hänet kuoppaan.

Pysähdyin pienien ovien eteen ja kumarruin niiden puoleen.

Avasin ovet ja haistoin voimakkaampana pahan hajun, joka nousi kuopasta. Hetken ajan tunsin omantunnontuskia, kun olin pakottanut Lisan olemaan kuopassa niin kauan. Hänellä oli melkein yhtä hyvät aistit kuin minulle. Hänelle oli varmasti ollut tuskaa olla likaisessa montussa näinkin kauan.

Silmäilin hetken aikaa kuopan pohjaa, mutten nähnyt Lisaa. Auringonvalo ei osunut kuopan nurkkiin, mutta olin odottanut että Lisa ryntäisi heti esiin, kun näkisi päivänvalon. Olin ajatellut hänen olevan huojentunut, kun hän kuulisi askeleeni, mutta en nähnyt hänestä vilaustakaan.

- Lisa? sanoin hänen nimensä ääneen, mutten saanut vastausta, mikä sai kulmani kurttuun, - Lisa, voit tulla jo pois, totesin, mutten kuullut alapuolelta minkäänlaisia ääni, mikä sai minut huolestumaan.

En epäröinyt hetkeäkään, vaan hyppäsin kuopan pohjalle ja näin hänet heti. Hän oli nurkassa, sikiöasennossa käpertyneenä seinää vasten. Hänen silmänsä olivat kiinni. Vaaleat hiukset olivat likaiset, osa oli liimaantunut hänen otsalleen.

Tuijotin häntä varovaisesti. Hän näytti niin heikolta, melkein sairaalta, mikä sai suteni uikuttamaan mielessäni. Emme kumpikaan halunneet nähdä häntä tuollaisena.

Kävelin hänen luokseen ja kumarruin hänen viereensä. Kosketin hellästi hänen käsivarttaan, jossa tunsin pinnallisia kipinöitä, mutta hän ei reagoinut mitenkään. Hän pysyi vaiti, kuin unessa.

- Lisa? sanoin uudelleen, mutten saanut vastausta, - Lisa? toistin nimen taas, mutta hän ei herännyt.

Kuulin vain hänen hiljaisen hengityksensä, ja rauhalliset sydämenlyönnit, jotka olivat ainoat äänet kuopassa.

Minä tuijotin tytön kasvoja, tarkkailin häntä hetken aikaa, koska halusin varmistua ettei hänen petonsa leikkinyt kanssani.

- Lisa, jos sinä pelleilet niin lupaan, että saat jäädä tänne vielä viikoksi, murahdin, mutta en nähnyt mitään reaktiota, ei mitään.