Jasper

[EXTRA LUKU TUNTEMATTOMAN NÄKÖKULMASTA]

[Kirjailijan kommentti:] Hello rakkaat lukijat! :) Kiitos ihanista kommenteista ja tykkäyksistä! Olette ihan parhaita! :) 

Kirjoitin nopeasti tällaisen hyvin lyhkäisen täyteluvun, koska sain hetkellisen inspiraation, joka liittyy yhteen hahmoon johon saatte kyllä tutustua tämän tarinan aikana. Mutta tällä hetkellä hahmo on vielä tuntematon teille.

Olen kirjoittamassa jo uutta pidempää lukua, mutta sen kanssa voi vielä kestää, joten olkaa kärsivällisiä :)

Charlotte

----------

Tuntemattoman näkökulma

Tuulen humina. Se rauhoitti minua ja mieltäni joka vaelsi iltaisin liian kauaksi. En koskaan saanut ajatuksistani kiinni, en vaikka kuinka yritin. Ne harhailivat ulottumattomiin, pois näkyvistäni että olisin voinut tarttua niihin, että olisin kyennyt lopettamaan ajattelemisen.

Se oli vaikeaa. Yrittää unohtaa, yrittää aloittaa uudelleen se elämä, josta olin haaveillut. Olin kerran elänyt sitä unelmaa. Olin kerran ollut onnellinen. Nyt en tiennyt enää mitä se sana merkitsi. Ehkä kaikki olikin ollut vain unta, hyvin todellista sellaista. Ehkä olin vasta nyt herännyt ja kohdannut todellisuuden, joka oli karumpi kuin uneni.

Ehkä minulla ei ollut koskaan ollut mitään tai ketään. Ehkä olin aina ollut yksin, niin yksin kuin orpo piru vain pystyi olemaan.

Mutta tiesin valehtelevani itselleni. Oli minulla ollut jotain, joku. Oli minulla ollut syy herätä, syy lähteä pois metsän keskeltä. Minulla oli ollut syy hymyillä, syy tuntea. Minulla oli ollut syy elää. Nyt minulla ei ollut sitä. Kaikki oli viety minulta, olin itse vienyt kaiken itseltäni. Mutta niin oli pakko käydä. Minulla ei koskaan ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin tuhota itse oma elämäni. En olisi voinut tehdä mitään muutakaan. Niin oli tarkoitettu käyvän. Niin oli pakko tapahtua. En olisi voinut estää itseäni, en suttani. Me olimme molemmat tehneet päätöksen ja nyt saimme maksaa siitä kovan hinnan.

Vaikka olisin saanut mahdollisuuden kääntää aikaa taaksepäin, en olisi koskaan muuttanut tekojani. Se oli luontoni. Kun minut kerran petetiin, en antanut toista mahdollisuutta. Minä kostin, ja sain maistaa veren makean maun suussani jokaisella kerralla, kun sain kostoni.

Silti kaikki ne tapahtumat olivat vaikuttaneet minuun. Ne olivat imeneet sieluni kuiviin, vieneet minusta elämän. Olin joskus ollut iloinen, tuntenut tyytyväisyyttä ja rakkautta, mutta nyt kaikki oli toisin. En edes muistanut enää miltä tuntui nauraa tai iloita asioista. Ne eivät kuuluneet enää elämääni.

Olin kuin varjo, joka raahautui seiniä pitkin vain koska sen oli pakko seurata isäntäänsä. Olin kuin sielustaan irti revitty ruumis, joka ei tuntenut mitään, joka ei edes halunnut tuntea. En enää. En ikinä. En enää koskaan.

Aina välillä tunsin kuitenkin jotain, jotain hyvin pientä. Se tunne oli ikävä, kaipuu. Sellainen tunne, että kaipasin jotain tai jotakin. Se tunne vahvistui aina iltaisin, juuri silloin kun minulla ei ollut enää mitään muuta tekemistä kuin ajatella asioita, jotka eivät olleet totta tai olivat olleet osa minua.

Yön pimeimmät tunnit oli tarkoitettu minunkaltaiselleni olennolle, mutten silti tuntenut pimeyttä omakseni. Jokin puuttui. Jokin mikä toisi pienen valonpilkahduksen koruttomaan elämääni. Se joku voisi hetkellisesti viedä minut jonnekin muualle, toiseen maailmaan, jossa voisin esittää olevani sellainen kuin joskus ennen olin ollut. Voisin olla jälleen kerran ehjä.

Minä kaipasin toista henkilöä. Minä janosin kosketusta, hellää sellaista. Minä halusin, että joku olisi ollut siinä, minun vierelläni ja sanonut että se mitä olin tehnyt ei ollut väärin. Että kaikki tekoni olivat oikeutettuja, eikä minua voisi syyttää niistä.

Mutta ei sellaista henkilöä ollut olemassa. Ei voisi olla. Toinen puoliskoni ei ollut koskaan käyttäytynyt niin, joten miten joku, jota ei ollut tarkoitettu minulle olisi pystynyt välittämään minusta sellaisella tavalla, että hän olisi hyväksynyt minut tällaisenaan.

Olin julma mies, jos minua edes pystyi mieheksi kutsumaan. Käteni olivat veren tahrimat. Minusta ei koskaan oltu sanottu mitään hyvää, koska olin astellut väärälle polulle. Olin valinnut tien, tien jolta en enää voinut kääntyä. Enkä tiennyt halusinko edes palata siihen, kun olin tuntenut omantunnon pistoksia tekemistäni teoista. Halusinko oikeasti vaihtaa armottoman luonteeni heikkoon? Halusinko vaihtaa julman maineeni hyvyyteen?

Tuhahdin itsekseni. En enää koskaan lankeaisi kenenkään jalkoihin. En enää koskaan luottaisi kehenkään muuhun kuin itseeni, sillä kaikki pettivät. Se oli totuus. Kylmä ja karu totuus jonka jokainen oppisi kantapään kautta. En tarvinnut ystäviä, en ketään elämääni. Oli haihattelua edes kaivata jotakin toista, jotakin typerää henkilöä rinnalleni, joka kuitenkin vain pilaisi kaiken. Olin jo tottunut yksinäisyyteen, se oli osa minua, se olin minä.

En kykenisi enää koskaan elämään kenenkään toisen kanssa. En pystyisi siihen, koska se tarkoittaisi sitä, että antaisin toiselle ladatun aseen käteen, joka osoittaisi suoraan sydämeeni ja toivoisin ettei hän koskaan laukaisisi sitä.

Nousin ylös sängyltäni istumaan ja tuijotin hetken aikaa tyhjää kohtaa isolla pedilläni. Tyhjyys, siitä minä muodostuin, pelkästä tyhjyydestä. En merkinnyt enää kenellekään mitään. Kukaan ei kaipaisi minua, vaikka kuolisin. Kukaan ei itkisi haudallani. Monet olisivat riemuinneet kuolemastani, mutta se piti minut hengissä. Tieto siitä, että niin kauan kuin hengitin, minä olin edes jonkun ajatuksissa.