Jasper

23. Murhaaja

Lisa

En saanut sanaa suustani, en vain pystynyt puhumaan. Aivoni raksuttivat kovaa vauhtia, yrittäen käsittää kuka mies oli ja mitä hän halusi. Minä tunsin hänet, jollain tapaa. Mutta en kuitenkaan muistanut häntä.

En muistanut hänen ääntään, en kasvoja, en mitään. Mutta silti se tunne, joka minulla oli kieli siitä että tuo mies oli joku sellainen joka oli minulle tärkeä tai tulisi olemaan.

- Miksi olet yksin? mies kysyi, istahtaen vieressäni olevalle vapaalle tuolille.

- Mitä?

- Missä kumppanisi on? mies kysyi hymyillen rauhoittavasti.

En vastannut hänelle mitään. Olin oppinut, että tässä maailmassa oli myös paljon pahoja olentoja. En ymmärtänyt miten mies tiesi mikä minä olin. Oliko hän Remuksen vihollinen, joka jollain tapaa pystyi vaikuttamaan niin että tunsin hänen olevan vaaraton.

- Sinä tiedät mikä minä olen, totesin kun mies liikahti levottomasti tuolilla.

Mies naurahti hieman, ehkä vähän epäuskoisesti kuin olisin loukannut häntä vastaamattomuudellani.

- Sinä et luota omiin tunteisiisi, hän huomautti, - tiedän sinun tuntevan yhteyden välillämme, muttet silti luota siihen, hän sanoi selvästi loukkantuneena.

- Olet silti ventovieras, joka tietää enemmän kuin saisi, kuiskasin ja pälyilin ympärilleni huolestuneena että joku kuulisi sanani.

- Mikä sinun nimesi on? mies kysyi selvästi kiinnostuneena.

- Lisa.

- Lisa, mies toisti hymyillen surullisena, - minä olen Mateo, sinun veljesi.

Veljeni?

Minun veljeni.

Mutta se oli mahdotonta! Vai oliko, ei tietenkään ollut.

Toistin sanaa mielessäni tarpeettoman monta kertaa, ennen kuin tajusin hänen puhuvan totta. Hän oli minun veljeni, verisukulainen. Siksi tunsin hänet, vaikken tuntenutkaan. Siksi suteni ei pelännyt ventovierasta ja siksi petoni päästi miehen lähelleni.

Ajatus veljestä sai minut hymyilemään, mutta sitten hymyni hyytyi.

Olin aina ajatellut, että jonain päivänä voisin törmätä vanhempiini. Mutta hyvin harvoin olin miettinyt sitä, että tapaisin sisarukseni sillä se tarkoitti sitä että äitini oli unohtanut minut jatkaen elämäänsä eteenpäin.

Tunteeni risteilivät sisälläni onnellisuudesta turhautumiseen. Halusin tietää enemmän, mutta toisaalta en välttämättä halunnut tietää yhtään mitään.

- Mutta en ymmärrä...miten minulla voi olla veli? kysyin hölmistyneenä.

- Koska äitimme ei osaa pitää jalkojaan kiinni, Mateo nauroi saaden minut hämmentymään entistä enemmän.

Hän varmasti huomasi katseestani, etten arvostanut hänen vitsiään.

- Anteeksi. Minä olen velipuolesi, Mateo sanoi hymyillen.

- En tiennyt että minulla on sisaruksia, kuiskasin.

- En minäkään, mutta toisaalta en yllättyisi jos löytäisimme heitä vielä lisää, Mateo huomautti.

Laskin katseeni käsiini, en tiennyt mitä ajatella koko tilanteesta. Minun veljeni oli edessäni, halusin sanoa hänelle miljoonia asioita mutta sillä hetkellä en meinannut saada edes suutani auki.

- Minä ymmärrän, että tämä on varmasti hämmentävää, Mateo sanoi ymmärtäväisesti, - näin sinut jo eilen, mutta en uskaltanut lähestyä sinua koska en ollut ihan varma olitko siskoni. Mutta tänään suteni varmisti asian, se aisti sinun hätäsi ja käski minua auttamaan sinua.