Jasper

16. Kuollut nainen kummittelee

[Kirjailijan kommentti:] Hei kaikki lukijat! Kiitos taas kerran kärsivällisyydestänne. Olen yrittänyt kirjoittaa nyt vähän nopeammin, mutta välillä tarinan kulku ei miellytä minua ja joudun tekemään lukuun muutoksia joten sen vuoksi niiden julkaiseminen voi kestää.

Yritän kuitenkin saada tämän tarinan päätökseen aika nopeasti, että voin sitten keskittyä Aamu tarinaan enemmän.

Kiitokset tykkäyksistä ja kommenteista :)

Voitte seurata minua sosiaalisessamediassa

Instagram: lottiesdreams

Instagram: charlotte_scar

Tiktok: lottakaro

Charlotte

-----

Lisa

Tuijotin metsää joka vilisti ohitseni hyvin nopeasti. Se muuttui hetkessä vihreäksi sekamelskaksi, kuin taidemaalaukseksi josta ei saanut mitään selvää. Aurinko pilkahteli latvojen välistä, saaden minut siristelemään silmiäni. Kaikkialla oli vain metsää, metsää, metsää. Ei mitään muuta.

Auton hiljainen hyrinä ei kielinyt mitään siitä, että Remus ajoi ylinopeutta pitkin kapeaa metsätietä. Hän ajoi poispäin Adrianin laumasta, paikasta jonka olin tuntenut hetkellisesti turvalliseksi paikaksi asua. Nyt olin menossa takaisin sinne, missä olin tuntenut oloni turvattomaksi, pelokkaaksi.

En olisi halunnut palata sinne, mutta minun oli pakko, koska olin luvannut Kiralle yrittää. En voinut olla itsekäs ja jäädä heidän laumaansa murjottamaan.

Tiesin että tein oikean päätöksen, mutta silti joskus oikeatkin päätökset tuntuivat vääriltä. Minua pelotti. En tiennyt mikä minua odotti Remuksen laumassa, en voinut mitenkään varautua siihen mitä oli tulossa.

Remus oli ollut hyvin hiljainen ja omissa oloissaan sen jälkeen, kun petomme olivat puhuneet toisilleen. Hän ei ollut halunnut keskustella tapahtuneesta, hän oli vain tuhahtanut kun olin yrittänyt kysyä häneltä tiesikö hän miksi petomme tulivat esiin. En ollut tottunut siihen, että petoni otti minut valtaansa noin vain. Se oli tuntunut hyvin luonnottomalle. En halunnut enää koskaan menettää itseni hallintaa niin kuin olin silloin menettänyt.

Vilkaisin sivusilmällä Remusta, joka puristi tarpettoman kovaa autonsa rattia. Hän tuijotti tietä melkein vihainen ilme kasvoillaan. En ikinä pystyisi arvaamaan mitä hänen mielessään liikkui, ja hän ei halunnut jutella joten en saisi koskaan tietää. Mutta jos hän halusi meidän juttumme toimivan, hänen olisi pitänyt ymmärtää että meidän pitäisi jutella. Suhteesta ei tulisi yhtään mitään jos emme puhuisi.

Painoin otsani auton kylmää ikkunaa vasten, suljin silmäni ja toivoin että kaikki muuttuisi paremmaksi. Halusin tämän toimivan, halusin vihdoin ja viimein saada sellaisen elämän jossa voisin olla onnellinen.

En tiedä kauanko matkamme oli kestänyt, mutta kun heräsin tuijotin tuttua pihatietä johon auto pysähtyi. Hieroin unisena silmiäni ja huomasin Remuksen tuijottavan minua. Käänsin katseeni kokonan häneen, ja näin hetken ajan hänen kasvoillaan lempeän ilmeen, jonka hän vaihtoi nopeasti vakavaksi. Hän ei ilmiselvästikään halunnut minun näkevän hänen inhimillistä puoltaan. Hän halusi olla aina kylmäkiskoinen läsnäollessani.

Remus ei edes sanonut mitään, avasi vain oven ja käveli auton taakse.

Vedin syvään henkeä ja puikahdin ulos. Tuijotin hetken aikaa pihaa jota en meinannut tunnistaa. Hirsitalo oli maalattu valkoiseksi, sen alaterassilla oli kauniita punaisia petunioita ja muita kukkia joita en tunnistanut. Nurmikko oli ajettu ja siistitty rikkaruohoista. Nurmelle oli tehty istutuksia, ja erotin pienen suihkulähteen joka oli pystytetty puutarhaan.