Jasper

[EXTRA LUKU] Syytön

Remus

Olin idiootti.

Niin olet.

Miksi minä aina pilasin kaiken?

No, koska olet idiootti?

Huokaisin syvään, kun kuulin suteni äänen moittivan minua pääni sisällä. Se tosiaan aina osasi piristää minua. Mutta olin taas kerran loukannut Lisaa, enkä edes tiennyt miksi.

Minä aina loukkasin häntä. En osannut tehdä mitään oikein. Kaikki sanani, tekoni olivat vääriä. Ihan kuin minun aivoni olisivat käyttäytyneet väärin päin saaden minut satuttamaan henkilöitä joista välitin.

Olin vain tuntenut kamalaa ahdistusta nähdessäni kaikki sudet ympärillämme. Heidän tuoksunsa, heidän äänensä. Kaikki ne saivat aistini sekoamaan.

Olisin halunnut vain palata hotellihuoneeseen ja jäädä sinne. En ollut koskaan ollut kovinkaan hyvä muiden henkilöiden kanssa ja se paheni vain entistä enemmän mitä vanhemmaksi tulin. Olin mieluummin yksin kuin muiden kanssa.

Katselin ympärilleni, yritin etsiä Lisaa mutten edes haistanut hänen tuoksuaan enää. Se sekoittui muiden tuoksuihin, enkä voinut mitenkään tietää mihin suuntaan hän oli mennyt. Kävelin salin toiseen päähän, mutten nähnyt vilaustakaan Lisasta. Hän oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, mikä sai minut hermostumaan.

Oliko hän karannut? Oliko hän tehnyt saman minkä hän teki Jasperille? Olin ollut ilkeä hänelle. Olin kiduttanut häntä ja melkein tappanut. Hänellä oli kaikki mahdolliset syyt lähteä ja jättää minut. Enkä voisi koskaan syyttää häntä. Minä itse en olisi koskaan katsonut toista kertaa henkilöä, joka olisi laittanut minut kestämään niin paljon. Mutta Lisa oli erilainen, paljon erilaisempi kuin minä. Hän oli vaikuttanut onnelliselta eilen. Hän oli hymyillyt, kiittänyt minua. Hän oli puhunut järkeä päähäni, ja osoittanut sen että hän oli oikeasti hyväsydäminen henkilö joka ei koskaan satuttaisi minua.

Mutta olisiko hän voinut silti kääntää selkänsä minulle? En uskonut siihen. Hän ei pystyisi lähtemään luotani, ei nyt kun yritimme saada suhteemme toimimaan.

Kävelin kohti salin takaosaa, väistellen muita susia jotka juttelivat keskenään. Näin ulos johtavat ovet, jotka olivat hieman auki. Lisa olisi hyvin voinut mennä ulos raittiiseen ilmaan. Hän piti yksin olemisesta, olin huomannut sen. Olimme siis jokseenkin samanlaisia, että arvostimme omaa aikaa.

Minä työnsin ovet hellästi auki ja näin hänet heti.

Hän istui terassin nurkassa olevalla rottinkituolilla. Hänen päänsä oli painuksissa, hartiat lytyssä. Kuulin hänen itkevän, ja pystyin haistamaan hänen suolaiset kyyneleensä. Tunsin tarvetta pidellä häntä sylissäni, lohduttaa häntä ja pitää hänestä huolta. Mutta jokin esti minua tekemästä niin.

Otin varovaisen askeleen häntä kohti, hän nosti katseensa ylös pyyhkien nopeasti kyyneleensä nähtyään että se olin minä.

- Mikä on? kysymys lähti huuliltani kolkolla äänellä, vaikka olisin halunnut esittää sen hieman hellemmin.

- Jasper on seonnut, Lisa kuiskasi rikkinäisellä äänellä, joka sai suteni uikuttamaan, - hän on satuttanut monia...raiskannut ja varmaan tappanutkin.

Tuijotin Lisaa sanattomana. Olin tietoinen siitä mitä hänen entinen kumppaninsa oli tehnyt. Hänen sutensa oli ottanut vallan hänestä, mikä ei ollut yllätys koska niin kävi monelle ihmissudelle joka ei ollut kumppaninsa lähellä. Joskus sudet olivat heikompia, jolloin ihmispuoli pystyi elämään jokseenkin normaalia elämää ilman kumppaniaan, mutta se oli aika harvinaista ellei kumppania oltu hylätty kunnolla.

Lisa huomasi hiljaisuuteni. Hänen silmänsä laajenivat pettymyksestä, kun hän tajusi miksi en sanonut mitään.

- Sinä tiesit! hän huudahti itkuisena.

- Tietysti minä tiesin, otin selvää asioista kun olit setäni laumassa, sanoin kylmästi.

- Etkä ajatellut kertoa minulle? Lisa kysyi yllättyneenä, nousten ylös tuolista.

- Miksi olisin tehnyt niin?

- Koska hän on kumppanini! hän kiljaisi astellen eteeni vihaisesti.

Minä naurahdin hänen sanoilleen, mikä sai hänet vihaiseksi. Mutta en pitänyt siitä kuinka hän vieläkin sanoi Jasperia kumppanikseen. Se poika oli menneen talven lumia, eikä hän voisi ikinä muuttaa sitä tosiasiaa että minä olin Lisan sielunkumppani.

- Ei, siinä sinä olet väärässä kultaseni, murahdin matalasti ja tartuin Lisan vyötäröstä kiinni vetäen tämän lähemmäksi itseäni.

Lisa säpsähti kosketustani, tuijottaen minua varuillaan.

- Sinä olet minun kumppanini, et hänen, mumisin vasten hänen kasvojaan - mitä se olisi hyödyttänyt, vaikka olisit tiennyt mitä hän on tehnyt? Olisit vain syyttänyt turhaan itseäsi.

- Mutta se on minun vikani, Lisa kuiskasi laskematta katsettaan.

- Ei ole. Hän aiheutti sen itselleen, sanoin totuuden ääneen.

- Jos en olisi lähtenyt laumastani, Jasper ei olisi menettänyt järkeään. Hän ei olisi koskaan hyökännyt muiden kimppuun ja satuttanut heitä, Lisa selitti syyllisyyden kuuluessa selvästi hänen äänestään.

- Muistatko vielä miksi sinä lähdit laumastasi?

- Koska Jasper ei hyväksynyt minua.

- Niin, eli tämä kaikki on Jasperin syytä, huomautin terävästi, - jos hän olisi hyväksynyt sinut, et olisi lähtenyt laumastasi. Jokainen päätös minkä me teemme vaikuttaa kaikkeen. Jasper oli itsekäs, ja nyt hän kärsii päätöksensä seuraukset.

Lisa tajusi minun olevan oikeassa. Hänen kasvoilleen nousi pieni helpottunut ilme, kun hän ymmärsi ettei hän ollut syyllinen Jasperin käytökseen. Vaikka epäilinkin sitä, että hän ei pystyisi lopettamaan kokonaan itsensä syyttämistä.

- Ja minä olen pahoillani mitä sanoin sinulle, kun tulimme tänne. Anteeksi.

Lisan silmät laajenivat, kun hän kuuli sanani. Hän ei ilmeisesti ollut odottanut, että pystyisin pyytämään häneltä anteeksi.

- Saat anteeksi, hän sanoi hieman hölmistyneenä.

Minä vain hymyilin hänelle hieman. En tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Mielessäni oli kyllä kaikkia mahdollisia tapoja joilla olisin voinut osoittaa kiintymystä, hellyyttä Lisaa kohtaan, mutta en vain saanut toteutettua niitä. Halusin olla normaali, halusin olla niin kuin muut parit, mutta jotenkin en vain pystynyt siihen. En vain kyennyt ylittämään esteitä jotka olin pystyttänyt mieleeni. Olin suudellut Lisaa hississä, mikä oli yllättänyt minut täysin. Se oli ollut täysin spontaani teko, joka oli saanut minut hämilleni. Se oli toinen suudelmamme, vaikka tässä vaiheessa meidän olisi kuulunut jo jakaa monta suudelmaa.

- Mennäänkö takaisin sisälle? Lisa ehdotti, saaden minut havahtumaan ajatuksistani.

Minä nyökkäsin hänelle, ja irrotin otteeni hänestä. Ojensin hänelle käteni, johon hän tarttui kiinni. Pienet kipinät sinkoilivat tuttuun tapaan ihollamme. Halusin vetää hänet syliini ja suudella häntä. Mutta en tehnyt niin, en vain pystynyt siihen. En vielä.