Kaikki mitä tarvitsen// bc oneshots

2.

Tässä luvussa mietitään itsetuhoisuutta että jos aihe ahdistaa sua niin ei kannata lukea!

Istun lattialla nojaten seinään. Kaikki paikkani ovat puutuneet istumisen takia. En vain yksinkertaisesti jaksa nousta ylös. Kaikki tuntuu taas vain niin vaikealta, eilen oli hyvä päivä kunnes illalla romahdin taas. Tuntuu että en enää pysty, haluaisin itkeä ja huutaa kunnes en tuntisi enää mitään mutta yksikään kyynel ei suostu valumaan silmistäni ja ääneni ei kulje. Johtuu ehkä siittä että itkin melkein koko viimeyön ja parikertaa pelkäsin kuolevani kun en saanut enää happea kulkemaan. Tuntuu että kurkullani on kädet jotka estävät hapen kulkeutumisen keuhkoihini mutta aina juurikun meinasin luovuttaa olo helpoittui ja happi alkoi taas virtaamaan.

Mutta jos en olisi yrittänytkään saada happea vaan olisin vain auntautunut ja tukehtunut pois täältä maailmasta vihdoin jonnekkin missä ehkä olisi parempi olla. Mielessäni myös kävi se että jos vain olisin kerännyt voimani ja noussut lattialta ja pistänyt kaikille läheisilleni olevani sairaana jonka jälkeen olisin vetänyt yliannostuksen aivan rauhassa eikä kukaan olisi tullut estämään minua vaan olisin päässyt pois täältä maailmasta johon minua ei selkeästikään ole tarkoitettu enää elämään.

Jaloissani ja käsissäni kirvelevät uudet haavat. Eivät ne ole niin syviä että niiden takia pitäisi huolestua. Vain pintanaarmuja mutta ne kirvelevät oikein elvyttävän tuntuisesti, tuntee ainakin jotain. Ja ei en osaa vastata miksi teen tämän kaiken uudestaan ja uudestaan itselleni en vain tiedä. Viikko sitten lupasin taas itselleni tämän kerran olevan viimeinen mutta eilen vain itsetuhoisuus otti vallan päässäni ja tuntui että en voi tehdä yhtään mitään jolloin on vain pakko tuotta jotain. Haluaisin joka kerta viiltäessäni lopettaa mutta niinä hetkinä joku muu on ottanut minusta vallan joku muu liikuttaa tahtomattani kättäni tehden uuden jäljen vanhojen jälkien viereen. Viiltoni ovat vain pintanaarmuja ja yhtenä päivänä romahdin kesken peseytymisen maahan itkemään tajuttuani melkein vuosi sitten tekemien pintanaarmujen vaalean jäljen näkyvän yhä ihollani ja päähäni iskeytyi totuus siittä että kaikki ne jäljet näkyvät kun rusketun.

Silloin olisin halunnut heittää kaiken terävän pois ja soittaa apua jostain mutta en pystynyt. Joka kerta sorruttuani lupaan itselleni että tämä oli viimeinen kerta ja jää tähän mutta sitten jokin tipauttaa minut kesken kaiken takaisin lähtöruutuun. Tuntuu kuin en saisi olla liian pitkään kerralla onnellinen.

Kuulen yhtäkkiä ovikellon soivan, vittu. Nousen ylös ja tuntuu että jalkani eivät kanna. Katson hiojen ja lahkeiden peittävän jäljet jonka jälkeen vilkaisen itseäni peilistä. Silmät ovat turvonneet mutta voin sanoa nukkuneeni huonosti. Suin tukkani paremmin jonka jälkeen vedän syvään henkeä ja taion hymyn kasvoilleni. Nyt olen valmis kohtaamaan taas ihmisiä, eikä kukaan koskaan saa tietää tästä. Itse aiheutin itse selviän tai en niin sen on mentävä.

********************************

Kenen näkökulmasta tää oli sun mielestä kirjotettu? Jonku jätkistä vai jonku muun? Kerro ihmeessä haluisin kuulla! Ja ai että miten pirteetä tekstiä:) Sanoja 445