Kaikki mitä tarvitsen// bc oneshots

3.

Tää luku on taas synkkää paskaa että jos ahdistaa tai et pidä niin skippaa!

>J O E L<

Istun sänkyni reunalla ja kyyneleet valuvat poskiani pitkin tasaisena loppumattomana virtana. Huomenna tulisi vuosi täyteen. Vuosi täyteen ilman Joonasta. Tuota ihmistä joka kokosi minusta kokonaisen joka täydensi minusta sellaisen ihmisen kuin halusin olla. Kun Joonas lähti tuntui kuin elämäni olisi pudonnut maahan ja vihdoin valmis kokonaisuus särky uusiin pienempiin paloihin.

Silloin tuntui kuin en enää ikinä voisi hengittää tai elää normaalisti. Silloin oman elämäni ohjenuorat karkasivat käsistäni. Ja lopputuloksena on se että en ole pystynyt puhumaan kenellekkään rehellisesti tunteistani vuoteen. Ennen oli aina Joonas joka ymmärsi sanomatta. Kun tutustuin Joonakseen tuntui kun olisi löytänyt itsensä puolikkaan. Jotenkin alusta asti ystävyytemme oli helppoa ja saimme rakennettua sen helposti niin pitkälle tasolle että sanoja ei enää tarvitse.

Ei saisi tietenkään elää liikaa yhden ihmisen varassa mutta jotenkin olin aina kuvitellut vanhenevani yhdessä Joonaksen kanssa. Silloinkin kun kuulin Joonaksen sairastuneen ja tämän selviämismahdollisuuksien olevan pienet toivoin että tämä jäisi ja tapahtuisi ihme. En koskaan ollut pitänyt itseäni kovin uskonnollisena mutta silloin rukoilin ketä vain ylempää voimaa pelastamaan Joonaksen. Ei toiminut.

Reilu kuukauden Joonas taisteli ja koko sen ajan minusta tuntui kuin olisin ollut aivan liian vähän Joonaksen kanssa. Vaikka tiesin kokoajan Joonaksen olevan enemmän kuin huonossa kunnossa oli tuon kuolema yhtä suuri järkytys kuin vaikka jos tuo olisi kuollut autokolarissa.

Jotenkin Joonaksen lähdön jälkeen sulkeuduin yksin. Tai näin siis jätkiä ja näen edelleen melkein joka päivä mutta siittä puuttui jotain ilman Joonasta. Kaikki kuoli Joonaksen mukana. Myös elämänhaluni. Kokoajan tuntuu että ei enää jaksa taistella mutta pakottautuu yrittämään muiden vuoksi. Eli kirjaimellisesti elän muille ihmisille.

En tiedä miten asiat enää edes liittyvät toisiinsa mutta kaiken muun mukavan lisäksi itsetuntoni romahti täysin miinuksen puolelle. En voisi kuvitellakkaan käyttäväni t-paitaa tai shortseja. Se vain jotenkin tuntuu aivan liian vaikealta edes ajatuksenkaan tasolla saatika sitten oikeasti. Tuleva kesä ja kaikki rannalla käyminen ja vastaava saa hengityksen kulun vaikeutumaan huomattavasti kun sitä ajatteleekaan.

Jotenkin tuntuu vain kuin elämästä puuttuuisi pohja ja tarkoitus ja kaiken huipuksi tietää vielä että niitä ei voi enää edes saavuttaa. Koska se joka piti elämää kasassa lähti. Jätkien pakottamana olen yrittänyt köydä puhumassa ammattilaisille mutta siittä ei tule mitään koska olen ensinnäkin aivan liian ahdistunut edes koko tilanteesta voidakseni sanoa rehellisesti itsestäni muut asiat kuin esimerkiksi nimen ja iän.

Kun minulta kysellään miten menee tai onko ollut huonoja ajatuksia niin siihen ei vain voi vastata rehellisesti. Se ei vain toimi niin. Joten pakko yrittää päästä itse ylös tai luovuttaa sillä muut jotka auttavat eivät voi auttaa tarpeeksi parantamaan jo liian hajalla olevan.

*********************************

Tää luku oli vaan jotenki pakko kirjottaa ja anteeks ku nä on näin paskoja mutta tää on ainoo keino saada edes jotenki paskaa poies (aivanku tääkään auttas) Sanoja 457