Lost Without You • Blind Channel One Shots

Joel & Aleksi • lapsia 2/2

> J o e l <

Viimeiset kuukaudet ovat olleet yhtä häslinkiä. Minessan häiden järjestely on tuottanut paljon stressiä mulle ja Minessalle itselleenkin varmasti jopa enemmän kuin kenellekään. Koko tilaisuuden suunnittelu ja huomenna tapahtuva seremonia tuntuvat samaan aikaan niin todelta ja ihanalta, mutta silti niin oudolta. Viimeksi, kun puhe häistä on ollut ajankohtaista mulle, kyse oli mun ja Aleksin häistä. Nyt on kyse meidän tyttären häistä, joissa meistä kahdesta vain mä olen mukana.

"iskä?" kuulen jonkun kysyvän.
"ai hei..." mutisen vastaukseksi ja pyyhkäisen nopeasti muutamat kyyneleet, jotka äskeisen ajatuksenjuoksun tiimoilta sattuivat putoamaan poskilleni. "onko kaikki hyvin?"
"mun oli tarkotus kysyy sitä sulta" tuo naurahtaa ja istuutuu pöydän toiselle puolelle mua vastapäätä. "mut mulla on kaikki hyvin. jännittää ja ahdistaa mut oon niin innoissani"
"onhan se hyvää jännitystä? mä en anna sun katua tätä päätöstä myöhemmin siks että se jätkä osoittautus kusipääksi" uhoan ja kuulostan todella ylisuojelevalta.
"hei rauhotu vähän. Viljami on ihana ja mä en tuu katuun tätä. jännitän vaan ku toivon et kaikki menee hyvin" Minessa selittää ja näprää sormiaan.
"hyvin se menee. ja jos ei mee nii improvisoidaan ja pelastetaan tilanne tai sit möhlitään tyylillä" naurahdan ja saan myös Minessan hymyilemään. "mut yritähän nukkua nyt. huomenna on tärkee päivä. sä et halua olla kuoleman väsyny"
"okeiii" tuo vastaa ja kävelee pöydän toiselle puolelle kietoen kätensä mun ympärille. "oot paras"

~seuraava päivä~

Marssin hermostuneena edestakaisin käytävällä. Annan Minessan pukeutua ja laittautua rauhassa, mutta satun olemaan vähän kärsimätön. Ja innoissani. Ja hermostunut. Ja jännittynyt.

"okei saa tulla!" tuo huutaa oven läpi. Tartun oven kahvaan ja astelen sisään huoneeseen. Leukani loksahtaa lattiaan tuijottaessani Minessaa kokovartalopeilin kautta. "näytänkö mä ihan hyvältä? ja siltä et Viljami haluais mun kanssa naimisiin?"
"voi rakas... sä näytät uskomattomalta" henkäisen.
"eiii emmä voi alkaa nyt pillittää" Minessa naurahtaa ja huitoo käsillään kasvojensa edessä.
"tuu tänne" sanon ja vedän tytön pitkään halaukseen.

Minessa kääntyy kohti peiliä mun laskiessa käteni sen olkapäille. En voi olla hymyilemättä. Surun aalto kuitenkin tulee ja pyyhkäisee ylitseni ja ilmeeni on varmasti sen mukainen.
"mietitkö sä iskää?" Minessa kysyy. En uskalla sanoa sanaakaan siinä pelossa, että purskahtaisin kyyneliin, joten päädyn vain nyökkäämään. "teiän molempien ois pitäny olla taluttamassa mua alttarille. ja sen jälkeen vollottamassa toisianne vasten ku pikkulapset" loppu saa myös mut naurahtamaan.
"niin epäreilua et nyt vaan mä oon täällä" sanon hiljaa.
"nii. mut on se sentään parempi ku ei mitään" tuo vastaa.

Joonas pilaa herkän hetken tullessaan ilmoittamaan aikataulusta. Meidän pitäisi kuulemma olla menossa. Minessalta muutama vilkaisu peiliin ja mekon asennon korjaus ja multa vähän lisää hätiköintiä. Kaikki tarpeellinen mukaan ja menoksi.

Seremonia itsessään oni kaunis ja tunteellinen ja meni niin hyvin kuin vain voi mennä. Kukaan ei kompastunut tai möhlinyt sen pahemmin. Mitä mä nyt nyyhkytin kuin viimeistä päivää luovuttaessani tytön alttarille ja Viljamille. Joonas oli sentään siinä lohduttamassa ja kuuntelemassa mun epätoivoista rauhallisesti hengittelyä.

Tilaisuuden jälkeen siirryttiin itse juhlapaikalle, joka oli aivan uskomattoman näköinen. Järjestäjät ja suunnittelijat olivat tehneet hyvää työtä.

Tilan toisella laidalla on pienehkö parveke. Kävelen sinne haukkaamaan vähän raitista ilmaa. On tuolla sisällä sen verran paljon ihmisiä, että tulee ihan kiitettävän kuuma. Nojaan parvekkeen kaiteeseen ja katson ympärilleni. Tuntuu pahalta olla juhlimassa, kun Aleksi ei ole täällä.

"iskä tarkkailee meitä tuolta jostain" Minessa sanoo hiljaa kävellessään mun vierelle. Tuo nojautuu vasten mun olkapäätä.
"jos Aleksi ois täällä nii se ois maailman ylpein susta ihan niinku mäki oon" vastaan ja nostan toisen käteni Minessan ympärille.
"mulla on ikävä sitä. olisin halunnu et se näkee tän ja että oisitte molemmat pitäny itkupuheet mulle" tyttö sanoo vähän särisevällä äänellään. Katsahdan mun sormessa yhä olevaa sormusta meidän häistä.
"mullaki on ikävä Aleksia. en uskonu et pärjäisin enää ilman sitä. enkä mä haluais joutuu pärjäämään ilman sitä" mutisen ja tunnen kyyneleet silmissäni. "mut yhessä me pärjätään ja selvitään mistä vaa. eiks nii?"
"totta kai. me pärjätään aina" Minessa hymähtää. "kiitos et oot siinä"

—
sanat 629

kirjotin tähän nyt tämmösen jatko-osan vaikka kukaan ei pyytänyt😀