Lost Without You • Blind Channel One Shots

Joel & Aleksi • lapsia 1/2

> A l e k s i <

"onks se varmasti sopiva? tykkäätkö siitä? voidaan vaihtaa se jos se ei oo kiva tai väärän kokonen" Joel hätäilee mun tutkaillessa sormusta mun vasemmassa nimettömässä, johon tuo juuri sujautti sen.
"se on just sopiva. ja rakastan sitä" vastaan ja vedän Joelin suudelmaan. Joel just kosi mua. Uskaltaakin vielä väittää ettei osaisi olla romanttinen ja osottaa rakkauttaan.
"mä rakastan sua" Joel kuiskaa ja vetää mut vasten rintakehäänsä kietoen kätensä tiukasti mun ympäri.
"mäki rakastan sua" vastaan hymyillen.

Vuosia sitten me suudeltiin Joelin kanssa ekaa kertaa yhellä laiturilla sellasella syrjäsemmällä rannalla. Ihana kesäpäivä ja maisemat sitäki ihanammat. Mutta Joel oli se ihanin juttu koko päivässä. Nyt Joel kosi mua siinä samaisessa paikassa. Full circle moment.

Makaan meidän yhteisen kämpän sohvalla Joel mun sylissä. Se pitää mua kädestä ja katselee antamaansa sormusta jo vaikka kuinka monennetta kertaa tälle iltaa.
"mitä mietit?" kysyn hiljaa silitellen tuon hiuksia.
"sua. tai meitä oikeestaan" Joel mutisee mun rintakehää vasten. "tulevaisuutta" se lisää nostaen katseensa mua kohti.
"syvällistä" hymähdän. Joel on just niitä ihmisiä, jotka eivät suunnittele tulevaisuutta, ainakaan hyvällä tavalla.

"haluisitsä olla joskus isä?" tämä kysyy ihan yhtäkkiä. Suoraan syvään päätyyn heti, kun kihloissa ollaan.
"emmä sitä vakavasti oo miettiny. mut ois se ehkä joskus ihanaa et ois muksuja" vastaan. Hymyilen itsekseni ajatellessani Joelia leikkimässä ja lässyttämässä pienelle lapselle. "haluisitsä?"
"usko tai älä mut joo" Joel naurahtaa tietäen itsekin tuon kuulostavan sen sanomana todella omituiselta.
"mieti ku täälä juoksentelis sellanen pikku skidi ja sanois sua isiksi" sydämeni on sulaa niille sijoilleen.
"kyllähän se nyt suaki sanois isiksi. se ois aika sulosta" Joel vastaa ja laskee päänsä takaisin mun rintakehälle.

~kahdeksan vuotta myöhemmin~

> J o e l <

"isi?" Minessa kysyy mun työntäessä vauhtia sille leikkipuiston keinussa.
"mitäs?"
"voidaanko me käydä toisen isin luona?" tyttö kysyy.
"voidaan" vastaan ja pysäytän keinun napaten Minessan käden omaani. Lähdemme kävelemään pois puistosta.

Päästessämme perille istuudun penkille ja Minessa kapuaa mun syliin alkaen selittää Aleksille kaiken uusista leluistaan ja leikeistään. Ehdin jo unohtaa kuinka onnelliseksi tämä saa Minessan.

Joonas keskeyttää hetken kävellessään ohi tyttöystävänsä Viivin ja heidän tyttärensä Sofian kanssa.
"Sofia!" Minessa huudahtaa ja hyppää sylistäni. Joonas ja Viivi moikkaavat mua lähes samaan aikaan. Kuulen Viivin kysyvän jotain Joonakselta, mutta en saa sanoista selvää.
"käykö jos vien tytöt meille? saisitte olla rauhassa" Viivi kysyy osoittaen kysymyksensä mulle.
"joo käy se. me tullaan varmaan perästä sit" vastaan ja jään katsomaan heidän loittonevia selkiään.

"miten sä jakselet?" Joonas kysyy istuutuessaan mun viereen penkille.
"vaihtelevasti" vastaan hiljaa ja tunnen kyynelten polttelevan mun silmiä. Yritän olla murtumatta Minessan nähden, jos me jutellaan Aleksista tai käydään katsomassa sitä. Joonas taitaa huomata sen ja nostaa kätensä mun olkapäälle vetäen mut kiinni itseensä. Annan periksi ja purskahdan kyyneliin.
"voi Joel..." Joonas kuiskaa.

Itkuisin silmin katselen kauniilla fontilla kirjoitettua tekstiä hautakivessä. Käännän katseeni kohti lähes pilvetöntä taivasta ja vedän syvään henkeä yrittäen niellä kyyneleet siinä onnistumatta. Sen kerran, kun annan itkun tulla se ei sitten halua loppua.

"vittu..." tuhahdan ja riuhdon itseni irti Joonaksen halauksesta.
"mä tiiän että sä vihaat sitä rattijuoppoa. mäki vihaan sitä. me kaikki vihataan. mut ees se kaikki viha sun sisällä ei tuo Aleksia takas vaikka kuinka yrittäisit. ja musta tuntuu et Aleksi ei haluais et käytät sun jaksamista vihaamiseen" Joonas puhelee rauhoittavasti. "siitä tuskin ikinä pääsee yli mut me ollaan jätkien kans sun tukena. ja sulla on Minessa"
"mmm" mumisen ja hymy yrittää huulilleni ajatellessani Minessaa, mun ja Aleksin yhteistä lasta.

Eniten me Aleksin kanssa mietittiin, tai oikeastaan haaveiltiin, sitä päivää, kun Minessa menee naimisiin. Jos ikinä menee. Ei sekään olisi väärin, jos ei mene. Mutta kuvitellaan, että menisi. Oltaisiin talutettu se yhessä alttarille ja itketty silmät päästä. Tietenkin ensin panikoitu ja stressatty viikkoja etukäteen, sillä pitäähän oman tyttären hääpäivän olla täydellinen ja oikea prinsessapäivä. Ja varmistettu, ettei tuleva aviopuoliso ole kusipää. Pitkälle tulevaisuuteen me ehdittiin haaveilla Minessan ollessa vasta seitsemän. Aleksi ei kuitenkaan ehtinyt nähdä edes Minessan ensimmäistä koulupäivää.

Jätkät jaksaa muistuttaa mua aina, että "Aleksi on turvassa ja katselee mua ja Minessaa jostain tuolta ylhäältä ja pitää huolta Minessasta aina". Tavallaan ajattelen samoin, mutta sitten karu totuus iskee vasten kasvoja joka aamu kuin kylmä tuuli herätessäni yksin meidän kodista.

Aleksin kuolemasta - tai siihen johtaneesta liikenneonnettomuudesta - on kohta kaksi vuotta. En oo montaa kertaa hautajaisten jälkeen itkenyt, vaikka valehtelematta lähes joka päivä on tuntunut siltä, että voisin itkeä kaikki seitsemän merta yhteen hengenvetoon. En halua, että Minessa joutuu näkemään mua sellasena ihan joka päivä.

"haluutko olla tässä hetken yksin?" Joonas kysyy. Nyökkään vastaukseksi. Tuo nousee laskien kätensä varovasti hautakiven päälle sen ohi kävellessään.
"miten mun ikinä pitäis opetella elämään ilman sua?" kuiskaan ja hautaan kasvoni käsiini Joonaksen kadottua näkyvistä. Pyörittelen sormusta vasemmassa nimettömässäni. Me ehdittiin Aleksin kanssa saamaan aivan ihana ja unohtumaton hääpäivä, jota saatiim juhlistaa ystävien ja perheen seurassa. Harmi, ettei Minessalla ole kumpaakin vanhempaa seuranaan, jos se päivä joskus hänen kohdalleen osuu.

—
sanat 795

🥺

tuntuu että varsinkin toi loppu ois jotenki tosi sekavasti ja tönkösti kirjotettu

mitäs olisitte mieltä jos julkasisin toisenki kirjan?👀