Out Of My Mind

part 27

Joelin pov:

Adelen kolarista oli nyt kaksi viikkoa. Hän ei ollut vieläkään herännyt. Olin ollut jo yhen yön Tommin luona, sillä en vain kestänyt pelkästään omia ajatuksiani. Tällähetkellä makasin Tommin sohvalla, sillä hän itse oli käymässä kaupassa. Ajatukseni kiertävät samaa rataa uudelleen ja uudelleen.

Aleksin pov:

Istuin Ollin kanssa Adelen sairaalahuoneessa. Olimme käyneet sairaalalla jokapäivä kahden viikon ajan.

Istuskelin hiljaa Adelen sairaalahuoneen kovalla sohvalla. Olli istui sängyn vieressä.

Katsoin siihen ihme hökkeliin joka näytti Adelen sydämmen lyönnit. Aivan... aivan kuin ne nopeutuisivat..?? Katsahdin Olliin. Hän vain tuijotteli Adelea. Katsoin paniikissa uudestaan siihen koneeseen. En pystynyt sanoa mitään.

Pian kaksi hoitajaa ilmestyivät juosten huoneeseen. Se kiinnitti Ollinkin huomion ja hän katsoi nyt hoitajia kysyvällä ilmeellä.

-Teidän pitää nyt poistua! Toinen hoitajista huudahtaa.

Olli nousee äkkiä ja on jo lähtemässä, kunnes huomaan etten pysty edes liikkua. Hän kävelee luokseni ja nappaa minut syliinsä ja kävelee ulos huoneesta. Olli laskee minut penkille rauhoittumaan.

Adelen pov: (hetkeä aihemmin)

Se lähestyy taas. Olen jo kauan jokapäivä saanut pelätä hahmoa, joka jahtaa minua. Kaikki muu näyttää kolkolta. Aivan kuin koko maailma olisi palanut ja ollut tyhjillään vähintään 100 vuotta. Pian kuulen sielua raastavan kiljaisun takaani. Sykkeeni nousee kokoajan. Minua pelottaa. Juoksen yhteen hylättyyn taloon. Tajusin vasta sinne juostuani olevani ansassa, sillä ulko-ovea ei enää ollut. Suljin silmäni. Se lähestyi. Kuulin sen askeleet. Sen jälkeen taas sama kiljaisu. Puristin käteni nyrkkiin. Kuulin jo sen hegityksen. Sitten se hyökkäsi.

Kuulen ympäriltäni piippausta. Kipu vain yltyy. Pian koko hylätty kaupunki ja se hirviö -tai mikälie otus- alkoivat haihtua. Alan nähdä valoa. kuolinko mä? No en varmana, koska jos mä kuolisin, ei paljoa valoa näkyis
-if you know what i mean-. Yritin alkaa räpytellä silmiäni, sillä Tuo valo oli oikeasti Aivan liian kirkas.

-Hei Adele, kuuletko sinä minua?? Joku kysyi.

No vittu en. Ihan muuten vaan tässä yritän selvitä hengissä näistä teidän -aiva helvetin liian kirkkaista- valoista

- J-joo. Vastasin.

Pekästyin itsekin ääntäni. Se oli käheä, hiljainenen ja heikko. Aloin pikkuhiljaa selvitä valoista ja näin olevani sairaalahuoneessa. Voi vittu...

-Noniin, muistatko, miksi olet täällä? Tuo lääkäri kysyi.

-no vittu varmaan pääsiäispupu yritti murhata mut-

-Valitettavasti. Vastasin turhautuneena.

-Sattuuko sua johonkin, ja kuinka paljon? Tuo lääkäri jatkoi kyselyään.

-Kaikkialle ja Aivan helvetisti sattuukin.
Vastasin.

-okei, eli mä annan sulle kipulääkettä. Lääkäri sanoi ja alkoi sähläämän joidenkin koneiden kanssa.

-Ainiin muuten, tuolla aulassa on Olli ja Aleksi, tunnetko heidät ja haluatko että päästän heidät tänne? Lääkäri kysyi.

-Tunnen ja haluan. Vastasin lyhyesti.

Lääkäri tyytyi vain nyökkäämään ja käveli sitten pois. Odottelin hetken huoneessani, kunnes ovi avautui varovasti. Ovesta astui sisään itkuisella silmillä Olli ja Aleksi.

- A-adele?? Olli sanoi melkein purskahtaen itkuun.

-jep, minä. Vastasin.

Olli ja Aleksi ryntäsivät halaamaan minua. Molemmat itkivät. Pian itku tarttui minuunkin.

___________

Tuli tässä lukua kirjoitellessa mieleen, et kuinkahan monta lukua oon kirjoittanut niin, et luvussa ollaan oltu sairaalassa😂🤔

Ps. Muistakaa et pääsiäispuput on VAARALLISIA😘