Out Of My Mind

part 26 "tähänkö se kaikki päättyy...??:

Ollin pov:

Nousin ylös sängystä. En nukkunut yöllä sekuntiakaan. Katsoin viereeni. Näköjään ei Aleksi ainakaan paljoa ole nukkunut.

-Ootko sä nukkunut yhtään?? Kysyn aleksilta.

-En... En mä pystyny ku kaikki "entä jos" kysymykset  kiersi päässä. Aleksi vastasi

-sä?

-Sama kun sulla, eli en.... vastasin ja haukottelin.

Nousin ylös ja puin vaatteet päälleni. Lähdin kävelemään kohti keittiötä, tarkoituksena tehdä aamupalaa.

Avasin jääkaapin oven ja katselin hyllyjä. Itseasiassa siellä oli kaikenlaista, mutta ei tehnyt mieli syödä mitään, joten lähdin tallustamaan takaisin makuuhuoneeseen.

Avasin oven ja kurkistin sisään. Näin ilmeettömän Aleksin makaamassa sängyllä.

-Pitäiskö sun laittaa vaatteet, jos vaikka lähettäis kohta sinne sairaalalle...?? Kysyin varovasti.

-mm... Sain vastaukseksi.

Aleksi nousi hitaasti sängyltä. Itse lähdin istumaan olohuoneeseen, jotta Aleksi saisi pukea rauhassa.

Istahdin sohvalle ja tuijotin vähän matkan päässä olevaan ikkunaan. Näin Helsingin kiireiset kadut. Autoja ajoi eteenpäin ja ihmisiä käveli kadulla. Jotkut pyöräilivät, toiset ulkoiluttivat koiraa ja pari viiletti sähköpotulaudoilla. Mutta itse Istuin sohvallani miettien kuoleeko pikkusiskoni. Karua, mutta totta.
Ajatukseni keskeytti oven avautuminen. Aleksi sai näköjään puettua.

-Mennäänkö? Tuo mustahiuksinen  poika kysyi.

Ja kyllä. Sanon Aleksia pojaksi, koska  en halua sanoa mies. Se ei vaan kuulosta oikeelta.

Time skip: sairaalalle.

Parkkeerasin autoni sairaalan pihaan. Nousin autosta ja lukitsin ovet. Lähdin kävelemään kohti sairaalan ovia Aleksi perässäni. Astuin ovista sisään ja suunnistin kohti infotiskiä.

-moi, tota meille kerrottiin et Adelea voi tulla katsomaan. Sanoin infotiskin takana olevalle ärtyneen näköiselle naiselle.

-Joo, sairaalassa näyttää olevan vain yksi Adele, katsotko vielä onko sukunimi oikea? Nainen vastasi ja käänsi tietokoneensa minua kohti.

Katsoin näyttöä ja totesin nimen olevan oikea.

-Joo on oikee nimi. Totesin.

-Hyvä, tosiaan, oletteko omaisia? Nainen kysyi.

-Joo, mä oon huoltaja. Vastasin.

Nainen vielä jaarittel jotain turhanpäiväistä kunnes vihdoin kertoi Adelen huoneen numeron.
Vittu saatana se oli 23. Mut toisaalta, mikäpä muukaan?

Lähdimme puoli juoksemaan Adelen huoneelle. Ei siinä sitä huonetta kauaa etitty, ku reitin muistaa jo melkein ulkoa.

Koputin hieman oveen. Kukaan ei vastannut, joten annoin itse itselleni luvan avata oven. Oven avattuani näin Adelen makaamassa sairaalasängyllä jalka ja käsi paketissa, sidehardoa ympäri kehossa ja kiinni kaikenmaailman letkuissa. Tuijotin tuota näkyä ilmeettömänä. Pian yksinäiset kyyneleet alkoivat valua poskilleni. Ei ne kauaa yksinäisiä ollut, sillä silmäni alkoivat vuotaa kuk vesiputoukset.

Time skip: pari päivää

Elianan pov:

Olin kulunut muutama päivä siitä,  että Adele oli ollut kolarissa. En päässyt aiemmin katsomaan häntä, mutta tänään vihdoin sekin tapahtuisi.

Avasin varovasti Adelen sairaalahuoneen oven. Siellä tuo tyttö makasi. Kävelin peremmälle huoneeseen ja suljin oven perässäni. Laskin pöydälle kirjekuoren ja kukkasia. Laitoin kukkaset maljakkoon ja kävelin Adelen sängyn viereen. Istahdin siinä sijaitsevalle penkille. Katselin tuota tyttöä. Otin hänen kädestä kiinni.

-Adele mä.... joudun lähtemään.... sanoin.

-Enkä vaan täältä sairaalasta... vaan koko kaupungista... Mä oisin halunnu hyvästellä sut niin, että ollaan kasvotusten... Mut mä lähden jo huomenna, ja no sänyt jouduit kolariin etkä varmaan herää hetkeen... Joten tässä ollaan....

-Mä jätin tohon pöydälle kirjeen.... siinä lukee kaikki mitä sun täytyy tästä tietää... olit ja olet mun paras kaveri... kiitos niistä parista kuukaudesta... oot rakas... kuiskasin ja pussasin tuon tytön otsaa.

Nousin hiljaa ylös ja lähdin pikkuhiljaa kävelemään ovea kohti. Katsandin vielä Adelea, kunnes suljin oven ja lähdin suuntaamaan kohti sairaalan pääovia. Kesken matkan aloin itkeä. En tiedä, näänkö Adelea enää.
Tähänkö se kaikki päättyy...??

______________

Nii että semmosta.