Out Of My Mind

part 8 "Siis SE Aleksi?!"

(Siis tossa ylhääl nyt näkyy kuva, mut siis missä hielvjetin vaiheessa mun tarinat on alkanu menestyy noin hyvin?!)

Adelen pov:

Olimme selvinneet tuosta livestä, ja pian pitäisi mennä käymään kaupassa.

-Olli! Mennään kauppaan ei oo ruokaa! Huudan jääkaapilla joka tosiaan ammottaa tyhjyyttä.

-Mm... joo! Ihan just! Tuo vastaa ja päätti sitte viel hetken jatkaa jotain työjuttuja läppäriltä.

Menin jo eteiseen pukemaan kenkiäni. Olin saanut jo nahkatakin niskaan sekä kengät jalkaan. Enää pitää odottaa että Olli viitsisi tulla.

-Olli perkele koita ny raahata se sun homeinen persees tänne!! Oon ottanut jo ainaki 20min! Karjaisen.

-Mikä oli?! Oma persees homeessa on. Olli huudahti takaisin.

-No vaikka sitte on molempienkin mut silti sun pitää tulla nyt. Sanoin.

Time skip: takasin kotiin sielt kaupasta

-Kauan sen yhen oven avaamiseen menee? Olli marisi, kun yritin avata ulko-ovea.

-No avaa vittu ite sit. Puuskahdin.

Olli avasi oven ja pääsimme sisälle. Pian huomasin lipastolla taulun, jossa oli Olli sekä joku poika jota en ollut ennen nähnyt.

-Olli. Kuka toi on? Kysyin osoittaen taulua.

-Ai se.... No... S-se oli mun veli. Aatu. Olli sanoi hiljaa.

- A-anteeks, sanoiksi mä jotain väärin...? Kysyin nopeasti.

-Et... Mut Aatu teki itsemurhan vähän alle vuos sitten.... Olli sanoi purskahtaen itkuun.

Ollin pov:

Adele oli kysynyt veljestäni. Yritin olla itkemättä, mutta epäonnistuin. Purskahdin itkuun. Pian tunsin hellät kädet ympärilläni. Kyseiset kädet kuuluivat Adelelle. Tuota rakastan hänessä (Ja nyt sit kaikki jotka tajus väärin, tää tarkoitti sisarus rakkautta tai siis you know) . Adele luottaa minuun ja minä häneen. Ymmärrämme toisiamme, ja muuta en tarvitse. Luupan, etten anna Adelen tehdä samaa mitä Aatu teki, vaikka kuinka rankkaa hänellä olisikaan.

-Kiitos et oot siinä. Kuiskasin Adelen korvaan.

-Ei. Kiitos sulle, et pelastit mun hengen Joelin kanssa ja vieläpä otit mut tänne. Sä oot paras veli mitä kukaan on ikinä saanu. Tuo kuiskaa takaisin ja tiukentaa haliamme.

Aloin vain hymyilemään vielä leveämmin.(Jos se enää oli edes mahdollista) On onneni että satuimme sinä iltana kävelemään niille kaduille. Muuten saattaisi olla, ettei Adelea enää löytyisi elävienkirjoista.

Pian kuulin tuon tytön nyyhkyttää hiljaa.

-Hei mikä on Ade? Kysyin rauhallisesti.

-Ei mitään erikoista, mut vähän vaa ollu viimevuodet rankkoja... tuo vastasi melkein kuiskaten.

-Haluisiks sä puhuu? Kysyin varovasti.

-Kai sit... tuo sanoo ja kävelee olohuoneeseen.

Istahdimme molemmat sohvalle ja Adele alkoi kertoa, miksi hän itki.

-No siis.... pari vuotta sitten, mä jouduin osastolle, koska mun opettaja oli huomannu mun viiltelyjäljet... tuo aloitti.

Nyökkäsin vain merkiksi, että hän voi jatkaa.

-Noh... se osastohan oli ihan perseestä, ja kun pääsin sieltä pois, jatkoin samaa rataa, eli viiltelin jälleen. Sen jälkeen mulle todettiin masennus, ja se löytyy multa vieläkin... tuo jatkoi.