Oon myöhässä, ajattelin, kun heräsin hätkähtäen kesken unien. Suljettujen verhojen välistä pääsi huoneeseen sinertävää valoa ja hapuilin puhelinta yöpöydältä. Kello näytti viittä vaille seitsemää ja olisin voinut jatkaa uniani ainakin puoli tuntia, mutta Main jättämä viesti pakotti mut ylös.
Missä sä olet????
En ainakaan kuviksen luokassa, jossa mun olisi pitänyt olla. Mai oli pyytänyt mua vannomaan kautta kiven ja kannon että olisin perjantaiaamuna luokan edessä odottamassa sitä kuin mikäkin partiopoika. Meidän yhteinen kuvisprojekti oli vieläkin kesken, eikä opettaja hirveästi pitänyt, että me käytettiin siihen niin paljon aikaa. Siksi Mai halusi tehdä sitä ennen kuin koulu edes alkoi. Kauheaa.
Vastattuani viestiin nousin väkisin ylös. Katsoin itseäni peilistä ja olin ihan yhtä kauhean näköinen kuin aina ennenkin. Maantienharmaa juurikasvu näytti junaradalta keskellä mustaa tukkaani ja melkein vaikersin ääneen.
Hyppelehdin purettujen ja purkamattomien muuttolaatikoiden keskellä vaatekaapille, enkä käyttänyt puolta sekuntia pidempää aikaa asukokonaisuuden valitsemiseen. Mustavalkoraidallinen pitkähihainen ja mustat farkut oli ollut mun luotto-outfittini ainakin kaksi vuotta.
Olimme muuttaneet kaupunkiin vain kuukausi sitten. Isä oli saanut täältä houkuttelevan työtarjouksen jonain tekniikkanerona, eikä meitä äidin mielestä ollut pidätellyt mikään edellisessä asuinpaikassamme. Paitsi tietysti mun kaverit, harrastukset ja viittä vaille valmiina olleet lukiopaperit, mutta mitäs väliä sillä oli.
Olin valunut nokkimisjärjestyksessä niin alas, että vauhti oikein hirvitti. Jos edellisessä lukiossa olin ollut melko suosittu ja pidetty, niin täällä olin vieläkin matalammalla kuin lattialla pyörivä pölypallo.
Mai oli ottanut mut ystävänsä kanssa suojelukseensa melkein saman tien, kun olin työntänyt pääni sisään kuviksen luokkaan. Se oli huomannut että olin uusi ja vähän kujilla, ja käskenyt mut viereensä istumaan. Sen jälkeen se ei ollut päästänyt mua silmistään, eikä se edes haitannut. Tunsin olevani hukassa niinä päivinä, kun se vain katosi eikä tullut kouluun.
"Luukas! Mä tiiän että sä oot hereillä!" pikkusiskoni ääni oli kimeä kuin satapäinen kirkkokuoro ja puhalsin keuhkoni tyhjiksi ennen kuin astuin käytävään.
Vasemmalle, narisevat raput alas, suoraan olohuoneen läpi ja olin keittiössä. Jos jotain positiivista muuttamisessa oli ollut, niin talo oli ainakin iso.
"Huomenta Lili", sanoin ja nappasin kuivauskaapista termarini. Kaadoin sinne kahvia ja ravistelin kauramaitopurkkia. Lili silmäili vaatteitani vähän epäuskoisena samalla, kun pureskeli omenaansa jotenkin teatraalisesti.
"Sä et ainakaan halua tehä vaikutusta vaatteillas", se sanoi ja sai mut miettimään milloin siitä oli kasvanut noin iso. Se oli rajannut silmänsä mustiksi, herännyt varmaan ennen viittä kihartamaan tukkansa ja sillä oli jaloissaan sellaset maiharit, joiden tallomaksi mun varpaat eivät halunneet joutua.
Se selvästi halusi tehdä vaikutuksen.
"Kehen mä muka haluaisin tehä vaikutuksen?" kysyin kyllästyneenä.
"No vaikka siihen rinnakkaisluokan Jessikaan", Lili sanoi ja iski silmäänsä. Se heitti omenankannan roskiin ja ryhtyi sitten katselemaan itseään puhelimensa ruudusta. Se oli tuntunut saaneen kaikki Salokannelten hyvistä geeneistä; se oli pitkä (ilman niitä maihareitakin), suosittu (jo nyt), hyvä koulussa ja oli oppinut laulamaan tyyliin ennen kuin oli oppinut puhumaan.
Mä olin keskittynyt lähinnä koodaamaan täydellistä ulkoasua mun tumblr-blogille.
"Jessikaan? Oikeasti?" tuhahdin.
YOU ARE READING
Pojatkin itkee
Romance❝ Poika oli Benjamin. Jääkiekkojoukkueen kapteeni, koulun suosituin. Tyyppi, josta Mai oli varoitellut mua alusta alkaen. Tyyppi, joka janosi hankaluuksia ja kierrätti lukion tyttöjä kuin karusellissä. Ja se itki. ❞ ••••••• Luukas on uusi kaupungiss...