Pojatkin itkee

3. Luukas

Lyijykynä liukui ruutupaperilla vähän nihkeästi, mutta olin saanut aikaan aika hyvää jälkeä. Laineikkaat, vähän silmien ylle kaartuvat hiukset, tummanpuhuvat silmät, joiden muistin olevan ehkä metsänvihreät sekä pyöreät, helposti punastuvat poskipäät, jotka—

"Mitä sä oikein teet?" Eeti kuiskasi ja mun kynän terä katkesi napsahtaen paperiin. Lyijyä levisi ympäri piirrosta ja mulkaisin Eetiä niin vihaisesti kuin osasin.

Hävetti. Mä en ollut mikään kauhean taitava piirtämään, mutta poikien piirtely matikan vihkon reunaan oli silti älyttömän noloa. Eeti tutkaili piirrostani uteliaana ja sai mut kääntämään sivua. Mulla ei ollut hajuakaan mistä opettaja oli sen puoli tuntia puhunut.

"Kuka toi oli kenet sä piirsit?" Eeti tivasi. Se yritti kääntää takaisin edelliselle sivulle, mutta revin vihkon sen käsistä. Paperi repesi räsähtäen keskeltä ja sai opettajan lopettamaan puheensa. Luokkaan laskeutui piinaava hiljaisuus.

"Luukas ja Eeti, mitä te touhuatte?" opettaja oli ehkä neljissäkymmenissä, sen ruskea tukka oli tiukalla nutturalla päälaella ja kynähame oli kuolettavan tylsän värinen. Se tuijotti meitä herkeämättä.

"Sori", mutisin. Laskin katseeni pulpettiin ja yritin keskittyä matikan kirjan aukeamaan. Mun ajatukseni valuivat kuitenkin kuin väkisin eiliseen; itkevään Benjaminiin ja sen katseeseen ruokalassa.

Ehkä se vihasi mua verisesti, kun olin keskeyttänyt sen tunteilun? Olin kuullut Mailta, että se purki tuntojaan ennemmin nyrkkeilysäkkiin ja vastapuolen pelaajiin jäällä, joten se ei mun silmissäni vaikuttanut itkijätyypiltä.

Se oli näyttänyt sohvalla kyhjöttäessään niin surkealta, että se katse oli seurannut mua yöuniinkin. (Apua?!)

Etsin katseellani sen luokasta ja jäin tuijottamaan sen takaraivoa. Yritin porata silmiäni siitä läpi sen aivoihin, koska en mahtanut mitään sisältäni kumpuavalle uteliaisuudelle. Mikä oli saanut koulun suosituimman pojan itkemään niinkin julkisessa paikassa?

"Luukas!" opettaja ärähti ja poksautti jälleen ajatuskuplani. Benjamin kääntyi ympäri ja tuijotti mua ehkä sekunnin sadasosan silmiin. En tiedä mikä mielenhäiriö mulle tuli, mutta mä hymyilin. Se käänsi katseensa pois ja mä tunsin punastuvani.

"Sinun pitäisi oikeasti kuunnella, jos aiot—"

Äänekäs koputus ovelta sai opettajan lauseen loppumaan kuin seinään. Meidän luokanohjaaja Marjut astui luokkaan ja hymyili veikeästi. "Mulla on teille iloisia uutisia."

Luokasta kuului syviä huokauksia.

"Meidän joukkueemme pelaa hyväntekeväisyysottelun syyskuun lopussa viime vuoden lukiomestaria vastaan", Marjut aloitti. "Jotta ottelusta tulisi paras mahdollinen, tarvitsemme kaikkien panosta. Etenkin teidän."

Se antoi katseensa kiertää luokassa, mutta pysähtyi tuijottamaan Benjaminia. En nähnyt sen ilmettä, mutta kuvittelin sen hymyilevän ylpeänä.

Marjut ei näyttänyt siltä, että sen juttu olisi päättymässä vielä pitkään aikaan. Se oikein kihisi innosta. "Olen jakanut teidät ryhmiin."

Uusi, vieläkin syvempi huokaus.

"Ryhmät tulevat näkyville ilmoitustaululle lounasaikaan", Marjut sanoi ja heilutteli paperia nenämme edessä. "Jokaisen panosta tarvitaan. Pitäkää mielessänne, että tämäkin on opiskelua ja aivan yhtä tärkeää sellaista."

Teki mieli ihan vähän itkeä.

"Ainiin, ensimmäinen deadline on tämän viikon sunnuntaina. Seuratkaa moodlea lounaan jälkeen."

Sen sanottuaan Marjut poistui korot kopsuen luokasta. Oven se löi perässään niin lujaa kiinni, että pelkäsin ikkunalasien räsähtävän alas.

"Entä jos mä en ole sun tai Main ryhmässä?" Eeti vaikersi. "Ei mua edes kiinnosta lätkä yhtään."