Pojatkin itkee

11. Luukas

Tiistai saapui yhtenä harmaana massana. Sade oli alkanut aamuyöllä ja pitänyt mua hereillä seitsemään asti, jolloin herätyskello oli vaatinut mua nousemaan. Olin pyöräillyt kouluun säätä uhmaten ja äitiä keltaisen sadetakin ostamisesta kiittäen.

Eeti odotti mua matikanluokan edessä. Se pelasi Clash of Clansia, eikä nostanut katsettaan puhelimen ruudusta, vaikka moikkasin sitä.

"Sä kävit kuulemma Main luona sen lätkäjätkän kanssa", se totesi. Raavin päätäni ja älähdin ääneen. Miksi ihmeessä kaikille oli niin helvetin suuri ongelma, että mut oli muutaman kerran nähty Benjaminin kanssa? Joo, mä olin hylkiö ja se lukion varmaan suosituin poika, mutta ei se silti tarkoittanut sitä, että mua tarvitsi tuijottaa ihan sama mihin nurkkaan mä koulussa menin.

"Sun täytyis ehkä miettiä, minkälaisissa tilanteissa sut nähdään sen seurassa", Eeti sanoi ja työnsi puhelimen farkkujensa etutaskuun. Tuijotin sitä hetken hämmentyneenä, kunnes tajusin puhuneeni ääneen.

"Ei ne olleet mitenkään erikoisia tilanteita", sanoin. Eeti katsoi mua kuin olisin sanonut jotain todella, todella, todella typerää.

"Sä et ehkä ollu hylkiö edellisessä koulussas, mutta täällä vallitsee erilainen nokkimisjärjestys", Eeti sanoi. "Täällä tollanen ei kuulu tapoihin."

"Okei", murahdin. "Selväks tuli."

Eeti pyöräytti silmiään mun äänensävylleni, mutta en voinut olla ärsyyntymättä. Eihän mitkään kaavoihinsa kangistuneet tavat voineet muuttua, jos kukaan ei uskaltaisi tehdä mitään. Mä olin saattanut ensimmäisinä viikkoina tyytyä uuteen rooliini pölypallona, mutta mä en aikoisi olla sitä koko loppu lukukautta.

Eeti ei sanonut mulle enää mitään. Me käveltiin hiljaisina matikan luokkaan ja istuttiin vierekkäin. Maita ei näkynyt taaskaan missään, ja tällä kertaa se oli jättänyt myös tekstaamatta.

Mustatukkainen naisopettaja ei ehtinyt aloittaa selitystään jostain geometrisistä kaavoista, kun meidän ryhmänohjaaja pyyhälsi sisälle luokkaan. Sen kasvoilla oli niin aurinkoinen hymy, että silmiä kirveli.

"Huomenta, kullanmurut", se leperteli ja kierrätti katsettaan jokaisessa meistä. "Hyväntekeväisyysottelu lähestyy ja minulla on teille uusi tehtävä."

Luokasta kuului tuttua huokailua.

"Haluan teidän ottavan kolme erilaista mainoskuvaa", Marjut selitti. "Opetellaan visuaalisuutta ja kuinka hyödyntää sitä oikeaoppisesti. Palautuspäivä on jälleen sunnuntaina."

Teki mieli valua penkistä pöydän alle ja ryömiä kotiin.

x

Benjamin jutteli valmentajansa kanssa hallin aulassa, kun astuin lasiovista sisään. En ollut nähnyt poikaa koko päivänä, eikä se viestien perusteella ollut tietoinen Marjutin antamasta uudesta tehtävästä.

"No terve, Luukas!" valmentaja huikkasi ja hymyili lempeästi. Mies näytti niin vanhalta, että sen oli pakko olla jo eläkeikäinen. Sillä oli aina päällään seuran kulahtanut verkkatakki, ja sen ryhtikin oli jotenkin kumara. Mukavalta se kuitenkin vaikutti.

"Moi", vastasin ja kävelin lähemmäs. Benjamin vilkaisi mua kysyvän näköisenä.

"Tulitko luistelemaan?" valmentaja virnisti ja mä pakottauduin hymyilemään. Se oli joko viaton kysymys tai vittuilua mun hontelosta vartalosta.

"Meillä on Benjaminin kanssa yks ryhmätyö", totesin kiusaantuneena. En tiedä miksi olin vaivautunut tulemaan. Olisin voinut vain tekstata tehtävänannon Benjaminille.

Valmentaja nyökkäsi ja osoitti pukukopeille päin. "Tuolla on oikeasti lainaluistimia, jos haluat joskus luistella."

"En mä edes osaa", naurahdin.