Pojatkin itkee

9. Luukas

Päätä särki. Särky tuntui siltä kuin joku olisi kutitellut puukonkärjellä mun aivonystyröitä ohimoiden kohdalta. Sattui niin, että tuntui mahdottomuudelta avata silmät ja kohdata auki unohdettujen verhojen välistä loistava aurinko.

Eilisen perusteella särky ei voinut olla mitään muuta kuin väsymystä, joka painoi mun jokaista raajaa. Mitä helvettiä mä olin eilen mennyt tekemään?

Benjaminin suuteleminen siellä auton takapenkillä oli tuntunut siinä hetkessä maailman parhaimmalta idealta. Se oli ollut siinä niin valmiina, jokin hätäisyys hengityksessään ja posket punaisina. Se oli ollut niin kaunis.

Mutta sitten se oli jähmettynyt; muuttunut mun sormenpäiden alla jäiseksi, ja olin muistanut, missä mä olin ja kenen kanssa.

Benjamin oli jääkiekkojoukkueen kapteeni. Tai ainakin oli vielä vähän aikaa sitten ollut. Sillä oli tyttöystävä. Todella julkinen, postataan-yhteiskuvia-instaan-tyttöystävä.

Kaikenlisäksi meillä oli joku outo vihasuhde, joka oli saanut alkunsa kemianluokasta. Jos en silloin olisi nähnyt Benjaminin itkevän, en luultavasti potisi nyt edes sitä järkyttävää päänsärkyä, joka vaikeutti mua hahmottamaan ajatuksiani.

Lili kurkisti oven raosta, kun kellon viisarit naksahtivat näyttämään puolta yhdeksää. En ollut ehtinyt nukkua kuin muutaman tunnin.

"Mihin sä katosit eilen?" Lili kysyi ja istahti sängyn reunalle. Sillä oli päällään nallepyjama, jonka olin ostanut sille joululahjaksi viime vuonna. Se näytti niin kauhean nuorelta, että mua suututti vain vielä enemmän se lätkäjoukkueen typerä veto.

"Mä lähdin Benjaminin kanssa", vastasin ja hieroin ohimoitani. Turha mun oli Lilille valehdella. Se oli nähnyt mun lähtevän Benjaminin kanssa ja luultavasti pistänyt merkille myös, ettei sekään palannut takaisin juhlimaan.

"Mikä juttu sulla on sen kanssa?" Lili kysyi jotenkin varautuneena. Se näpersi peittoni kulmaa, eikä katsonut mua silmiin.

"Mikä juttu sulla on lätkäjoukkueen kanssa?" heitin. Me oltiin asuttu kaupungissa vasta vähän yli kuukausi, mutta se oli onnistunut sotkeutumaan johonkin sellaiseen, mihin en olisi halunnut 16-vuotiaan siskoni sotkeutuvan.

Lili ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun ovikellon kumea ääni keskeytti sen. Tulija oli selvästi hätäinen, sillä ovikelloa ei soitettu kerran tai edes kahdesti, vaan mun laskujeni mukaan kahdeksan kertaa.

Nousin vastahakoisesti lämpimien peittojen alta ja kävelin alakertaan. Isä linkutti juuri eteiseen keppeinensä, kun sytytin sinne valot.

"Kuka hitto siellä on tähän aikaan?" se ihmetteli ja jäin ovensuuhun katsomaan, kun se meni avaamaan. Hätääntynyt ovikellon soittaja oli kukas muukaan kuin mun päänsärkyni aiheuttaja.

"Ai moi", Benjamin sanoi jotenkin typertyneenä, kun isä katsoi sitä päästä varpaisiin.

"Kukas sinä olet?" isä kysyi.

"Benjamin— Benjamin Tammilehto", poika mutisi. "Anteeksi, kun häiritsen tähän aikaan, mutta mulla on Luukakselle asiaa."

Tunkeuduin isän vierelle ja katsoin, kuinka säikähtäneenä Benjamin mua hetken tuijotti. Sen vaaleat hiukset oli ihan pystyssä, silmien alla oli tummanvioletit puolikuut ja valkoinen teeppari sen päällä näytti pyörineen lattialla ensin kaksi viikkoa, ennen kuin se oli eksynyt pojan ylle. Isä vilkaisi mua hämmentyneenä, kun kutsuin pojan sisälle.

"Mahtaa olla tärkeää asiaa", se mutisi vähän hermostuneena, mutta antoi sitten olla ja linkutti takaisin makuuhuoneeseen.

Benjamin veti oven kiinni perässään ja riisui kenkänsä. Sitten se katsoi mua silmiin ja mä näin, miten helvetin väsyneeltä se näytti.