Pojatkin itkee

4. Benjamin

Kristian koputti mun auton ikkunaan ja avasi pelkääjänpaikan oven. Sen vaaleat hiukset oli märät suihkun jäljiltä. Se tunkeutui etupenkille lätkäkamojensa kanssa ja huokaisi raskaasti.

"Mikset sä ollu treeneissä?" se kysyi. Audin ikkunat oli pienessä huurussa ja mä laitoin auton tyhjäkäynnille, että sain ilmastoinnin päälle. Tunsin Kristianin katseen kasvoillani.

"Kyl sä tiedät miksi", vastasin. Kristian puuskahti. Se työnsi mustan urheilukassin takapenkille ja veti oven perässään kiinni. Se selvästi kuvitteli, että ajaisin ensin vartin väärään suuntaan viedäkseni sen kotiin.

"Mä en oo koutsin kans samaa mieltä", se sanoi.

"Ei sillä oo mitään väliä", tuhahdin. "Se on päätöksensä tehnyt."

Starttasin auton ja ajoin ulos lukion parkkipaikalta. En tiedä miksi mä olin jäänyt autoon istumaan ja odottamaan treenien loppumista, mutta mun ja Luukaksen keskustelua mä en saanut mielestäni. Se oli ensimmäinen tyyppi, joka oli sanonut mulle sillä tavalla vastaan.

Miksi mä olin pyytänyt sitä mun luo tekemään ryhmätyötä, sitä mä en tiedä itsekään.

"Tiedätsä, sä voit sanoo vastaan. Sanot vaikka että lähet joukkueesta, jos et saa olla kapteeni", Kristian sanoi. Pyöräytin silmiäni ja toivoin, ettei se nähnyt. Jätkä ei ollut ikinä loistanut ideoillaan, mutta tämä oli kyllä tähän mennessä sen huonoin älynväläys.

"Lapsellista", sanahdin. En mä nyt halunnut menettää koutsin arvostusta. Jos se halusi mun astuvan sivuun, niin saamansa piti. Näkisipähän sitten mitä joukkueelle tapahtuisi ilman mun kapteeniuttani.

"Se vois oikeasti toimia", Kristian jatkoi. "Sä oot iso osa joukkueen imagoa, eikä koutsi haluu menettää sen tähtihyökkääjää."

"Joo, mutta mä en aio asettaa itteäni naurunalaiseks."

"Okei", Kristian puuskahti. "Yritin vaan auttaa."

En mä tarvinnut apua. Halusin sanoa sen Kristianille, mutta kaikista vähiten mä halusin olla sille ilkeä.

Me oltiin tutustuttu kunnolla vasta ysiluokan keväällä, kun joukkuetta oli alettu kasaamaan. Olin tutustunut (tai pakotettu äidin toimesta tutustumaan) Kassandraan jo aiemmin, ja Kristianin tullessa valituksi joukkueen maalivahdiksi oli meillä klikannut heti. Se oli ollut mun tuki ja turva niin lätkäasioissa kuin henkilökohtaisissa jutuissa.

Ja se yritti vaan auttaa. Vaikka ei sen aivokapasiteetti riittänyt muuhun kuin kiekkojen torjumiseen.

"Jessikan bileet viikonloppuna", se totesi selatessaan puhelintaan. "Oot varmaan tulossa?"

"Tietty", sanoin. Benjamin Tammilehto ei koskaan sanonut ei bileille.

Käännyin pienelle hiekkatielle, joka johti niemenkärkeen rakennetulle omakotitalolle. Se oli Kristianin äidin suunnittelema, jykevälinjainen ja kaksikerroksinen lasiunelma, joka ei sopinut yhtään sitä ympäröivään maisemaan. Se näytti kuusimetsän keskellä lähinnä avaruusalukselta.

Pyöräytin auton takaisin tulosuuntaan ja käänsin katseeni Kristianiin.

"Kerro Kassandralle terkkuja", sanoin, sillä tiesin tytön olevan kotona. Sillä alkaisi tanssitreenit vasta kahdeksalta ja se oli päässyt luennolta jo kahdelta. Muistin sen lukkarin ulkoa.

"Mikset tuu itte sisälle?" Kristian kysyi. Se kurotteli takapenkille heittämänsä kassin ja veti sen väkisin penkkien välistä syliinsä.

"Essee", sanoin ja Kristian nyökkäsi. Se nousi autosta ja huitaisi hyvästinsä vähän sinnepäin.