Pojatkin itkee

19. Luukas

Kassandra istui meidän olohuoneen vaaleanharmaalla divaanisohvalla jalat ristissä. Mä olin antanut sille viltin ja teetä, vaikka eivät ne varmaan sen mielentilaan auttaisi. Se piteli mukia sormissaan ja naputti välillä mukin kylkeä punaisilla kynsillään.

Benjamin istui sen vieressä ja pyöritteli koristetyynyä sylissään. Se näytti mietteliäältä, sen katse harhaili Kassandrasta muhun.

"Kiitos, kun mä sain tulla", Kassandra sanoi ja hymyili pienesti.

"Totta kai", sanoin. "Mitä sä halusit kertoa?"

Mä en pystynyt enää odottamaan. Kassandra oli niin hermostuneen, säikähtäneenkin oloinen, että asian täytyi olla vakava. Sitä mä en vain ymmärtänyt, että miksi se halusi kertoa asiansa mullekin.

"Tehän ootte tutkineet sitä räjähdystä aika antaumuksella", se aloitti. Nyökkäsin sen sanoille. Se veti vähän vavahtaen henkeä, ennen kuin pystyi jatkamaan.

"Mä tiedän, että te kävitte Main juhlien aikana meillä", se sanoi. "Mä myös tiedän, että Benjamin oli asemalla äitinsä kanssa ja mä tiedän, että Kristian puuhaa jotain outoa."

Sen sanat olivat jotenkin hätäisiä. Sen lauseet eivät muodostaneet mun päähäni mitään kokonaiskuvaa siitä, mitä se oli tullut kertomaan. Mä en sanonut mitään, odotin vain, että se jatkaisi.

"Mä kävin isän työhuoneessa ja löysin vähän vahingossa jotain", Kassandra sanoi. "Te varmaan löysitte sieltä myös jotain, eikö niin?"

Mä katsoin Benjaminiin. Se pureskeli alahuultaan, eikä vastannut mun katseeseen. Olohuoneen seinällä raksuttava kello tahditti mun sydäntäni, joka hakkasi vasten rintalastaa.

Kertoisi nyt, ajattelin.

"Mä... Isä ja äiti ne...", Kassandra puristi silmänsä kiinni. "Meidät on adoptoitu."

Mä olisin halunnut olla yllättynyt, mutta en ollut. Kassandran silmät täyttyivät uudestaan kyyneleistä ja se alkoi vapista.

"Onneksi sä löysit mut sieltä rannalta", Benjamin kuiskasi ja veti tytön lähelleen. Kassandra kietoi kätensä Benjaminin lanteille ja halasi. Mun teki mieli kääntää katseeni.

"Tietty löysin", tyttö mutisi. "Se on meidän paikka."

Mä olisin halunnut tuntea jotain muuta kuin mustasukkaisuutta, mutta mä en pystynyt siihen. Benjamin silitti Kassandran selkää hartaasti, kuiskutti sen korvaan jotain turhia lauseita toiveenaan saada tyttö rauhoittumaan.

"Sä siis tiedät, että Mai on..."

En ehtinyt sanoa lausettani loppuun, kun Kassandra jo nyökkäsi. "Mun isä on valehdellut mulle kaikki nää vuodet. Mä oon käynyt koulua Main kanssa tietämättä, että se on rikkonut meidän perheen."

"Ei se ole Main vika, että sun isäsi ei oo ollut uskollinen", sanahdin. Biologisen isänsä teot eivät olleet sen virheitä, enkä mä kuuntelisi kuinka Kassandra syytteli sitä asiasta, mihin se ei voinut vaikuttaa.

Mai oli saattanut tehdä omassa elämässään ehkä suurimman virheen koskaan, mutta Jarkon tekoihin se ei ollut syyllinen.

"Mä kuulin Jarkon riitelevän Kristianin kanssa tänään hallilla", Benjamin sanoi. "Tietääkö se?"

"Mä tiedän vain, että se oli löytänyt isän huoneesta niitä Main äidin tekemiä tutkimuksia ja antanut ne Maille", tyttö sanoi. "Muusta mä en tiedä. Ne adoptiopaperit, jotka mä sattumalta löysin, ne... ne oli niin hankalassa paikassa, etten mä usko sen nähneen niitä."

"Aiotko sä kertoa?" mun oli pakko kysyä.

Kassandra peitti kasvonsa käsillään ja mutisi kämmeniään vasten jotain, josta en saanut selvää. "En mä tiedä. Pakkohan mun on."

Mä en tuntenut Kristiania, mutta Benjaminin puheiden perusteella Jarkko palvoi poikaansa. Ne jakoivat saman intohimon lätkää kohtaan, olivat jotenkin niin samanlaisia.

"Oli mulla muutakin", Kassandra sanoi sitten ja nosti katseensa muhun. "Mä tiedän, että te epäilette siitä räjähdyksestä Maita. Sillä on motiivi sen äidin takia."

"Ja?" sanahdin.

Kassandra huokaisi. "Mä oon miettinyt tätä, okei? Mä oon valvonut öisin ja... ja musta tuntuu, että mulla on järkeenkäyvä selitys."

Mua hermostutti Kassandran tapa selittää. Se puhui hitaasti, oikein makusteli jokaista sanaansa. Mä en olisi jaksanut kuunnella sitä enää yhtään kauempaa, ellei sen asia olisi liittynyt räjähdykseen.

Mun piti käyttää jokainen pala itsehillintääni, jotta en olisi kehottanut sitä jatkamaan.

"Isä syyttää räjähdyksestä Kristiania, koska se tietää, että se oli Mai", tyttö sanoi viimein. "Se haluaa suojella omaa biologista tytärtään ja on valmis syyttämään Kristiania, vittu poikaa, jonka se on kasvattanut omaksi peilikuvakseen."

Benjamin vilkaisi mua kysyvästi. Mä en osannut kuin pudistella päätäni.

x

Mä nojasin keittiön saarekkeeseen ja pyörittelin kahvin loppuja mukini pohjalla. Ajatukset tuntuivat pyörivän kehää, mutta päätyvän aina samaan lopputulemaan.

Kassandran oli pakko olla oikeassa.

Benjamin tassutteli keittiöön kädet farkkujensa taskuissa. Se näytti jotenkin surulliselta ja kyllähän mä sen ymmärsin. Ne olivat tunteneet Kassandran kanssa ties kuinka kauan, joten tytön suru oli Benjaminin suru.

Mun sisin huusi taas pakene, juokse, poistu. Se käski mun jättää Benjaminin niille sijoilleen ja paeta paikalta jonnekin, jossa pystyisin hengittämään. Se käski mun lakata katsomasta niihin metsänvihreisiin silmiin, ja ennen kaikkea se käski mua olemaan hiljaa.

Mutta mä en pystynyt. Tässä tilanteessa en.

"Kassandra löysi sut rannalta", totesin. Benjaminin silmissä välähti jotain, josta en saanut selkoa. Se nyökkäsi ja nojautui vasten ovenkarmia.

"Sekö on teidän paikka?" tiesin satuttavani Benjaminia. Näin sen niistä silmistä.

"Älä viitsi, Salokannel", se tuhahti ja veti kätensä puuskaan. Se sulkeutui. Sen ylle laskeutui taas se kuori, jonka läpi se ei päästänyt mua.

"Sä veit mut teidän paikkaan", mä en tiennyt miksi jatkoin, mutta mua melkein itketti.

Me emme olleet sopineet mitään. Me emme olleet mitään.

"Luukas", Benjamin pyysi. "Kuuntelisit itteäs. Kassandra tarvitsee tukea."

"Ja mä en tarvitse?" mutisin. "Mun paras ystävä melkein tappoi mun isäni, joten anteeksi, kun en ajatellut Kassandran tunteita."

Benjamin katsoi mua kuin olisin ollut tuntematon. Sitten se naurahti.

Naurahti.

"Mä en edes tunne sua kunnolla", se huudahti. "Joten anteeksi, kun mä ajattelen mun parasta ystävääni."

Se lähti. Mä kuulin kuinka se sanoi jotain Kassandralle, ohjasi sen eteiseen ja pian ovi pamahti kiinni. Kuului renkaiden rahinaa ja mä olin jäänyt yksin.

Annoin itseni valahtaa lattialle. Mua itketti, mutta kyyneleet eivät tulleet.

Mä olin ollut ihan kamalan itsekäs.

x

tää tarina alkaa lähestyä loppuaan, ja oon vähän vaalinut tätä ja yrittänyt venyttää näiden viimesten lukujen kirjottamista. oli varmaan virhe, koska tästä nyt tuli kauhean sekava enkä oo tähän yhtään tyytyväinen, mutta menkööt :D

tähän on siis tulossa vielä yksi luku, joten luku 20 tulee olemaan viimeinen (ellen sitten innostu)! kiitos kaikille lukijoille jo nyt ❤️

kysynkin siis jo tässä, että oisko kuinka moni kiinnostunut jos kirjottaisin tästä jonkinlaista ehkä itsenäistä jatko-osaa?