Pojatkin itkee

5. Luukas

Benjamin ajoi neljänkympin alueella aivan liian lujaa, melkein kahdeksaakymppiä. Tuijotin ohi viliseviä havupuita, enkä jaksanut uhrata ajatustakaan sille, miksi Benjamin oli yhtään ajattelematta lähtenyt viemään mua sairaalalle. Se oli jättänyt Kassandrankin vain terassille niissä pienissä farkkushortseissa, joihin olin jostain syystä kiinnittänyt huomioni.

Äiti oli kuulostanut puhelimessa yllättävän rauhalliselta, vaikka sen sanoissa olikin ollut surua. Se ei ollut pyytänyt mua tulemaan, mutta en halunnut sen kohtaavan tilannetta yksin. Mä en ollut puhelussa kysynyt oliko Lili sairaalassa vai kotona, mutta se kyllä pärjäsi. Äidistä mä en ollut niin varma.

Benjamin parkkeerasi Audinsa aivan sairaalan etuovien viereen. Se sammutti moottorin ja oli nousemassa ulos, kun pysäytin sen aikeet tarttumalla sitä käsivarresta.

"Mitä sä teet?" kysyin. Se katsoi mua jotenkin typertyneenä. Mä tuijotin ohi sen silmistä, niitä nenänpielestä alkavia pisamia, joita olin eilen illalla harjoitellut piirtämään.

"Tuun sun mukaan", se vastasi. Se riuhtaisi otteeni irti vähän liiankin kovaa. Jäin miettimään olinko kuullut oikein.

"Mitä?" kysyin, vaikka Benjaminin ilmeestä päätellen mä olin kuullut aivan oikein.

"Mä tuun sun mukaas tonne", se sanoi. "Tule nyt."

Mä seurasin sitä sisään sairaalan liukuovista ja katselin hetken hämmentyneenä ympärilleni. Mä en ollut vielä kertaakaan käynyt sairaalaan sisällä, mutta ei se vanhan kotikaupungin sairaalasta eronnut. Kellastuneita pintoja ja muutama kuolemispisteessä oleva huonekasvi. Yhtä seinää peitti jokin suuri taideteos, joka muistutti metsää.

Benjamin jatkoi pitkää käytävää eteenpäin, kunnes eteemme tuli röpelölasiset väliovet. Mä odotin näkeväni lasiovien takana äidin, mutta ovien avautuessa tuijotinkin suoraan Main ruskeisiin silmiin.

Sillä oli päällään tummanpunainen huppari ja kulahtaneet collegeshortsit. Sen silmänaluset oli mustat ja musta tuntui, ettei se ollut nukkunut moneen yöhön.

"Mitä sä täällä teet?" kysyin ja istuin sen vierelle. Se tuoksui metsältä; mullalta ja havupuilta. Benjamin jäi seisomaan kiusallisena käytävän toiselle puolelle.

"Mun isä oli siellä kanssa", Mai mutisi. "Se selvis tosi vähillä vammoilla, mutta silti."

Mai vaikutti jotenkin säikähtäneeltä. Se katseli vähän väliä ympärilleen ja repi kynsinauhojaan verille asti. Mä olisin halunnut kysyä siltä mitä oli oikein tapahtunut ja missä se oli ollut, kun se ei ollut koulussa, mutta en saanut itseäni muodostamaan oikeita sanoja. Mä huomasin, että tyttö tuijotti Benjaminia, joka yritti pitää katseensa kaikkialla muualla paitsi meissä.

"Sä voit kyllä lähtee", sanoin. Benjamin kohtasi katseeni, eikä sanonut hetkeen mitään. Mä tulin jotenkin kauhean tietoiseksi kaikesta sen katseen alla; mun tärisevistä käsistä ja likaisista hiuksista, vaatteista, joissa en tuntenut itseäni kotoisaksi.

"Sun tavarat on autossa", Benjamin sanoi. Se oli jotenkin niin outo. Kaikki mitä mä olin Mailta kuullut ei käynyt yhtään yhteen sen kanssa millainen poika oikeasti oli. Se vastasi kaikkeen joko kysymyksillä tai puolittaisilla lauseilla, joista ei saanut mitään selkoa. Ei sen kanssa pystynyt keskustelemaan mistään, kun se alkoi vaan haastamaan tai sitten tykitti kysymyksiä niin, että alkoi ärsyttää.

"Ei siellä oo mitään tärkeetä. Sä voit tuoda ne huomenna kouluun", sanoin. Menisinkö huomenna kouluun?

Benjamin nyökkäsi. Sen vaaleat hiukset peittivät melkein sen silmät ja se puhalsi niitä näkökenttänsä edestä. Se pyöritteli avainnippua käsissään ja sen punaisista tennareista kuului nariseva ääni, kun se sitten sanaakaan sanomatta vaan lähti.