Pojatkin itkee

15. Luukas

Mai oli jotenkin huonovointinen ja väsynyt, kun me oltiin Lilin ja Jessikan kanssa tultu auttamaan sitä laittamaan taloa valmiiksi illan bileitä varten. Aluksi se oli väittänyt vastaan ettei taloa tarvinnut koristella, mutta lakannut sitten, kun oli nähnyt pahvilaatikon, joka me tuotiin mukanamme.

Jessika selvästi otti koristelun tosissaan. Laatikko oli täynnä värikkäitä viirejä, pöytäliinoja ja niitä punaisia muovikuppeja, joita näki Amerikkalaisissa tv-sarjoissa. Se laittoi viirit kulkemaan keittiön ja olohuoneen poikki, ja kiinnitti kattoon jopa valoa heijastavan diskopallon.

Lili pyöritteli tytölle silmiään. Se käveli Jessikan perässä ja sanoi suoraan, jos joku näytti liian kornilta.

Lopulta Jessika tuli vaniljantuoksuisine hiuksineen mun luokseni ja kietoi mut kirkkaan pinkkiin puuhkaan.

"Sä näytät vähän filmitähdeltä!" se kikatti ja tarttui mua käsistä pyöräyttäen mut kerran ympäri. Puuhka kutitti kaulaa, mutta samalla mua myös nauratti. Jessika oli niin innoissaan, että otti musta jopa kuvan.

Mä autoin Liliä purkamaan juomia kylmälaukusta jääkaappiin, kun ovikello soi. Mai istui keittiönpöydässä käteensä nojaten, eikä ollut kai aikeissakaan nousta avaamaan. Mä heilautin puuhkan paremmin kaulalleni ja kävelin eteiseen.

Benjaminin kasvoille nousi virne, kun mä avasin sille oven. Sen ei ollut edes tarkoitus tulla auttamaan koristeluissa, mutta siinä se silti seisoi. Pisamaisilla kasvoillaan jotain huvittuneisuudelta näyttävää.

"Aika söpö", se sanoi ja painoi suukon mun poskelleni. Se kaikki oli jotenkin niin outoa, että mä jähmetyin vain paikoilleni. Benjamin riisui kenkänsä ja käveli ohitseni.

"Meinaaksä jäädä siihen?" se kysyi ja tajusin liikkua. Suljin oven ja ravistelin päätäni kuin mikäkin kastunut koira. Musta tuntui, että olin ihan punainen. Mistähän Benjaminilla nyt tuuli?

"Voinks mä auttaa jotenkin?" Benjamin kysyi Jessikalta, joka asetteli viimeistä viiriä olohuoneen ikkunaan. Tytön silmät suurenivat sen nähdessä Benjaminin.

"Ja mitähän sä teet täällä?" tyttö kysyi. Se painoi nastan vaaleaan tapettiin ja mä toivoin, ettei Main isä työmatkalta palatessaan suuttuisi hirveästi, jos seinään jäisi pienet jäljet.

"Tulin auttamaan teitä", Benjamin sanoi sen kuin itsestäänselvyyden. Mua huvitti.

"Sä voit auttaa mua laittamaan noi ulkokalusteet", sanoin ja vedin pojan mukanani takapihalle.

Takapiha oli vähän siistimmässä kunnossa kuin etupiha, mutta ei sitä mitenkään idylliseksi voinut kutsua. Metsänrajassa seisoi ränsistynyt leikkimökki ja ilmeisesti terassin laatoitus oli jäänyt vähän vaiheeseen. Pihalla oli kuitenkin ihan kivat ulkokalusteet, joilla juhlijat varmaankin halusivat istuskella.

"Mä oon varakapteeni", Benjamin sanoi, kun oli laittanut pöydälle nostetut penkit paikoilleen. Pyyhin pöydältä pahimmat roskat pois ja hymyilin.

"Oikeesti", sanoin. "Sehän on tosi kiva."

"Niin on", Benjamin vastasi ja nojasi huokaisten pöytään. Se oli taas vähän omituinen, mutta jollain tavalla olin myös oppinut kestämään sen mielialan muutoksia. "Tai kun musta tuntuu, että ne oikeesti arvostaa mua."

"Totta kai ne arvostaa", sanoin. Mä hypähdin istumaan pöydälle Benjaminin vierelle ja pörrötin sen hiuksia. "Sä oot ihan varmasti kaikkien kapteeni, vaikkei C oliskaan sun rinnassa."

Benjamin kääntyi katsomaan mua. Sillä hetkellä se katsoi mua ilman rakentamiaan suojamuureja. Se piteli katsettaan mussa ja asettui seisomaan mun jalkojen väliin. Mun oli pakko nielaista.