Järveltä puhaltava tuuli heilutteli mun hiuksia miten sattuu, mutta juuri siinä hetkessä se ei haitannut.
Järvi oli peilityyni, taivaalla lipuvat pilvet heijastuivat sen pintaan. Rakastin nähdä ne kaksinkertaisina, aivan kuin olisin ollut astumassa jonnekin, jossa oli vain valkeaa hattaraa ja sinistä taivasta.
Mä istuin kivikossa ja nypin niiden välistä kasvavaa ruohoa sormillani. Kivet kalahtelivat toisiaan vasten, kun vedin jalkani ristiin.
Benjamin istui mun vierelläni. Sillä oli valkea kauluspaita, joka oli pehmeää puuvillaa, ja farkkushortsit. Se oli käynyt leikkaamassa sen vaaleat hiukset ja ne oli vedetty siististi taakse.
Mä katselin sen sivuprofiilia ja mut valtasi valtava huojentuneisuuden tunne.
Se oli siinä. Se oli mun vierelläni vieläkin. Istui siinä niin, niin kauniina.
Mä tartuin sen käteen, lomitin meidän sormet. Se siirsi metsänvihreiden silmiensä katseen horisontista muhun ja hymyili vähän.
"Benjamin", sanoin. Poika hymähti, puristi mun sormiani hetken lujempaa. "Mä rakastan sua."
x
Siellä ois julki nyt tän tarinan itsenäinen jatko-osa, joka kantaa nimeä Taivaanrannan kyyneleet. Toivottavasti te lukijat löydätte tienne myös sinne ❤️
YOU ARE READING
Pojatkin itkee
Romance❝ Poika oli Benjamin. Jääkiekkojoukkueen kapteeni, koulun suosituin. Tyyppi, josta Mai oli varoitellut mua alusta alkaen. Tyyppi, joka janosi hankaluuksia ja kierrätti lukion tyttöjä kuin karusellissä. Ja se itki. ❞ ••••••• Luukas on uusi kaupungiss...
