Pojatkin itkee

17. Luukas

Luulin Benjaminin tulevan mun luokseni siksi, että se halusi nähdä todisteita sille, mitä äsken puhelimessa sanoin. Se kuitenkin suuteli mua, ennen kuin oli ehtinyt edes sisälle eteiseen.

Sen huulet hamusivat omiani, kädet etsivät pitkään paikkaansa laskeutua, kunnes pysähtyivät mun alaselälle. Se suudelma oli kaikkea muuta kuin kaunis tai romanttinen. Se oli hätäinen, kipeäkin.

Mä sain pojan irrottamaan otteensa siksi aikaa, että johdatin sen mun huoneeseen. Olisi ollut kiusallista näyttäytyä äidille ja isälle niin.

Mä vedin huoneeni oven kiinni perässäni ja katsoin, kuinka Benjamin jäi seisomaan keskelle huonetta osaamatta tehdä mitään. Se näytti väsyneeltä, siltä, että sen mielessä risteili tuhat asiaa yhtä aikaa.

"Tulisitsä tänne?" kysyin ja levitin käteni. Benjamin näytti prosessoivan sanojani hetken, mutta käveli sitten suoraan syleilyyni. Se tuoksui siltä hajuvedeltä, jota se aina käytti, mutta myös hieltä ja paniikilta.

Murtautuminen Kristianin kotiin, kyyti poliisiasemalle ja äidin kanssa jutteleminen olivat varmasti saaneet sen kehon jonkinlaiseen tilaan, joka nyt alkoi kerros kerrokselta purkautua. Mä en tiennyt oliko se tehnyt koskaan mitään tällaista, joten paniikki oli ymmärrettävää.

"Pitäiskö meidän lopettaa?" se kysyi. Sen pehmeä ääni puuroutui vähän vasten mun paitaa. Mä silitin sen selkää ja olin samaan aikaan peloissani, mutta myös innoissani siitä, mitä se mua halaava poika sai mussa aikaan.

"Me ollaan niin lähellä", kuiskasin vasten sen vaaleita hiuksia. Mä olin tehnyt välillä kyseenalaisiakin asioita saadakseni tietää, kuka räjähdyksen oli järjestänyt. Kuka oli melkein tappanut mun isäni.

Mä olin niin lähellä, me oltiin niin lähellä, etten halunnut lopettaa nyt.

Ja kun mä viimein saisin tietää kuka tämän kaiken takana oli, mä ilmiantaisin sen ja kaikki mun tiedot poliisille. Mä olin luvannut niin itselleni, mutta ennen kaikkea isälleni.

x

Seuraavana aamuna istuin jälleen sängylläni ja pitelin sylissäni suurta luonnosvihkoa. Ajatuskarttojen tekeminen auttoi hahmottamaan ajatuksiani paremmin.

Benjamin nojasi päätään mun olkapäähän ja kieritti mun hupparin hihansuusta karannutta lankaa etusormensa ympärille. Se oli vieläkin vähän hiljainen, mutta ainakin se aiempi paniikki oli kadonnut.

"Ootko ihan varma, että se oli Main syntymätodistus?" se kysyi huokaisten.

"Oon", vastasin ja etsin puhelimestani kuvan, jonka olin todistuksesta ottanut. Käänsin puhelimen ruudun Benjaminiin päin. "Kato nyt. Tismalleen sama syntymäpäivä, äidin nimi täsmää niihin papereihin, jotka sä näit sen huoneessa."

"Mut eihän me olla edes varmoja, että Melina Laine on Main äiti", Benjamin sanoi. Se katseli kuvaa tarkkaavaisena ja zoomasi äidin nimen kohdalle.

"Kaikki viittaa siihen", mä sanahdin. "Olis aika uskomatonta, jos näin ei olis."

Benjamin huokaisi ja ojensi mun puhelimen takaisin. "Jos Main äiti on kuollu tapaturmaisesti tehtaalla, niin silloin Mailla on motiivi. Eikö niin?"

"Joo", sanoin. "Mä en vaan ymmärrä yhtään miksi se tekis jotain tällasta."

Benjamin tarttui mua kädestä ja lomitti meidän sormet. Se kääntyi paremmin mua kohti ja hymyili veikeästi.

"Mitä jos me tehtäis jotain ihan muuta?"

Se kuulosti paremmalta kuin hyvältä.

x

Benjaminin auto oli yhä Kristianin kotitien varressa, joten lähdettiin jalan. Poika halusi välttämättä kävellä jäätelökioskin kautta rannalle, olihan meneillään kesän viimeiset päivät.

Se otti suklaajäätelöä, mä minttua. Tuuli oli hieman kesäistä viileämpi, mutta se tuuditti meidät helposti tunteeseen, että kaikki oli hyvin. Benjamin ei pitänyt mua kädestä, vaikka yritin, mutta en edes osannut loukkaantua.

Kun me oltiin muutettu kaupunkiin, mä olin ajatellut tipahtavani yksinäisyyteen; sellaiseen puristavaan pimeyteen, jollaiseen en ollut tottunut. Mä olin kuitenkin löytänyt Eetin ja Main, mutta ennen kaikkea Benjaminin. Pojan, joka sai mun sydämen hakkaamaan vähän turhan lujaa.

Uimarannalla ei ollut ketään. Ehkä se johtui siitä, ettei se oikeastaan edes ollut uimaranta, vaan kivikkoinen kaistale kuusimetsän ja järven välissä. Aurinko oli lämmittänyt kiviä koko aamupäivän ja ne tuntuivat kämmenten alla yllättävän mukavilta.

Benjamin katsoi kauas järvelle. Tuuli puhalsi sen vaaleita hiuksia sen silmien eteen. Se oli ihan hirvittävän kaunis.

"Milloin sä aloit pelaamaan?" kysyin. Mun jäätelö meinasi sulaa, kun tuijotin vain poikaa vieressäni.

"Ai lätkää?" Benjamin kysyi ja kääntyi katsomaan mua. Se hymyili mulle pehmeästi.

"Ei kun tytöillä", naurahdin. "No lätkää tietysti."

Benjaminin silmissä häivähti jotain, joka näytti kivulta. Mä olin ajatellut sen olevan tietoinen omasta maineestaan lukion suurimpana idioottina, joka vaihtoi tytöstä toiseen useammin kuin vaihtoi sukkansa. Se tuntui olevan kaikkien ajatus Benjaminista, vaikka se oli seurustellut Kassandran kanssa avoimesti ties kuinka kauan.

Mulla oli kestänyt hetki nähdä sen teatterin läpi, jota se välillä vieläkin yritti mulle esittää, mutta nyt mä tiesin paremmin.

"Mä alotin ala-asteella", Benjamin aloitti. "Vähän myöhemmin kun muut. Se oli isän ansiota, että mä ees alotin."

Benjamin ei koskaan puhunut isästään. Ei se nyt äidistäkään hirveästi kohissut, mutta sentään mainitsi sen edes joskus. Sen isä oli mulle pelkkä iso kysymysmerkki.

"Missä sun isä on?" kysyin sitten, vaikka tiesin, että Benjaminin reaktio voisi olla mikä tahansa. Jos muistot olivat hyvin kipeitä, se voisi ihan hyvin suuttua ja lähteä. Mikä mä ylipäätään olin siltä mitään kysymään?

"Se ei oo täällä", poika sanahti. "Silti se tuntuu tietävän mun asiat paremmin kuin mä itse tiiän."

Mä en sanonut mitään. Jos Benjamin halusi jatkaa, se jatkaisi. Mä en halunnut kääntää sen ajatuksia mihinkään suuntaan; varsinkaan, että utelisin siltä jotain sen perhetilanteesta.

"Sehän se oli koutsillekin soittanut ja sanonut, että mulla on paljon mielen päällä", se puuskahti. "Sen takia mä en oo enää kapteeni."

"Ai", sanoin hiljaa. "Mä en tiennyt."

"Mistä sä olisitkaan."

Ja siinä se oli. Tunnelman muuttanut lausahdus, joka muutti kaiken täysin päinvastaiseen.

x

hyvää uutta vuotta kaikille <3