Pojatkin itkee

7. Luukas

Eeti oli riisunut juhlien kunniaksi silmälasinsa ja laittanut piilarit. Se näytti niin oudolta, että olin joutunut katsomaan sitä monta kertaa putkeen, että olin tunnistanut sen meidän Eetiksi.

"Mä en tiiä pukeeko tää tyyli mua", se huokaisi ja pyöri peilin edessä katsoessaan itseään joka kulmasta. Sillä oli musta pikkutakki ja mustat farkut, ihan tavallinen asu siis, mutta ei se kyllä itseltään näyttänyt. Olin tottunut näkemään sen huppareissa ja verkkareissa, tukka pystyssä ja silmälasit päässään. Se oli tosi suloinen ihan omana itsenään; pyöreine poskineen ja ruskeine hiuksineen, joihin se oli yrittänyt tehdä vaaleamman ruskeita raitoja siinä kuitenkaan onnistumatta.

"Sä näytät vaan kaikkea muuta kuin itseltäsi", sanoin ja napitin ruutupaitani napit kiinni. Lili oli sanonut mun olevan tylsä, kun kerroin laittavani vain ruutupaidan ja mustat farkut, mutta en mä ollut menossa sinne tekemään itsestäni sen kummempaa numeroa. Halusin vain näyttäytyä Jessikan mieliksi ja ehkä se kavereineen tulisi joskus tulevaisuudessa meidän juhliin, jotka Mai oli uhannut järjestää.

"Monelta Mai sano tulevansa?" Eeti kysyi, eikä vieläkään irrottanut katsettaan peilistä. Aloin epäillä sen ihastuneen itseensä, sen verran antaumuksella se silmäili peilikuvaansa.

"Kymmenen minuutin päästä", vastasin. Työnsin lompakon ja puhelimen farkkujen takataskuihin ja katsoin Eetin olan yli itseäni peilistä. Olin yrittänyt epätoivoisesti kesyttää vähän sinne tänne sojottavia hiuksiani, mutta epäilin niiden ponnahtavan pystyyn seuraavan tunnin kuluttua.

Pihatieltä kuului auton hurinaa ja kiivas tööttäys. Katsoin sälekaihtimien välistä miten Mai sammutti ikivanhan Volvonsa ja nousi ulos.

"Nyt se tuli", vedin Eetin mukanani läpi hiljaisen talon ja pysähdyin eteisessä laittamaan turvalliset Converset jalkoihini. Eeti veti mustien maihareiden vetoketjut kiinni ja olimme valmiita.

Mai oli älyttömän kaunis pihatiellä seisoessaan. Sillä oli nahkahame ja leopardikuvioinen poolopaita. Sen kupariset hiukset heijasti hameen viininpunaista sävyä ja mun teki mieli henkäistä.

"Apua, kun sä näytät oudolta!" Mai huudahti ja läimäytti Eetiä käsivarteen. Poika vaikersi ääneen, eikä pahansuopaiselta mulkoilultaan edes vastannut tytölle. Se istui vain etupenkille ja veti oven perässään kiinni.

"Sori, siellä takana on aika paljon tavaraa, mutta etköhän sä jotenkin mahdu", Mai naurahti ja avasi mulle takaoven. Autossa haisi tunkkaiselta ja jalkotilassa lepäävät tölkit kilahtelivat, kun yritin asetella jalkojani parempaan asentoon.

Siellä todella oli tavaraa. Toiselle takapenkeistä oli nostettu pahvilaatikollinen irtotavaraa, joka ensisilmäyksellä näytti koostuvan lähinnä kuviksen työhön tarvittavista jutuista. Oli kuusenoksia ja aaltopahvia, maaleja ja pensseleitä.

"Onkohan siinä kadunvarressa tilaa jättää auto?" Mai pohti ääneen ja kääntyi kaupungin suurimmasta risteyksestä kohti asuinaluetta, jossa Jessika asui. Muutama keskustassa kohoava kerrostalo vaihtui tiilisiin omakotitaloihin ja vaaleisiin rintamamiestaloihin.

"Tuskin kukaan muu on tullu autolla", Eeti sanoi. "Mä epäilen, että ne tahtoo ryypätä."

"Joo ryypätkää te vaan, mä en mun Volvoani tänne jätä."

"Ihan ku kukaan tätä haluaisi varastaa."

Eeti joutui taas Main nyrkin kohteeksi. Nyt poika feikkasi itkuaan ja sai Main nauramaan.

Tyttö parkkeerasi auton kadunvarteen renkaat puoliksi nurmikolle. Kuului kilinää, kun kuskin puoleisen penkin alta vieri näkyviin jotain hyvin paljon spraymaalilta näyttävää. Kumarruin silkasta uteliaisuudesta katsomaan lattialle ja huomasin penkin alla myös vaatteita. Nahkahanskat ja mytyn, joka oli likainen kuivattuaan haaleaksi muuttuneesta savesta.