Pojatkin itkee

12. Benjamin

Luukaksen huoneessa oli vieläkin muuttolaatikoita, vaikka se oli asunut kaupungissa vaikka kuinka kauan. Laatikoista jokainen oli auki ja tavaroita oli muutenkin vähän joka nurkassa.

"Sori, kun täällä on vähän... tällasta", Luukas sanoi ja siirsi vaatekasan sängyltään punaiselle nojatuolille. Rojahdin sen sänkyyn selälleni ja tuijotin puista paneelikattoa.

Salokannelten talo oli moderni ja järjettömän iso siihen nähden, että perheeseen kuului vain neljä henkilöä. Paneelikatot ja lasiseinät saivat talon tuntumaan miljoonakodilta; sellaiselta, jollaisia Kristianin äiti suunnitteli ja rakennutti.

"Voidaanko nyt puhua?" Luukas kysyi sitten ja istahti vierelleni. Huomasin sen repivän kynsinauhojaan ja oletin sen olevan hermostunut. Nousin nojaamaan pehmeään sängynpäätyyn ja kehotin sitä jatkamaan.

"Mikä tää meidän juttu on?" se kysyi ja katsoi mua silmiin. Se todella oli jotenkin hermostuneen oloinen, sillä se ei kestänyt katsoa mua silmiin kovin kauaa.

En osannut vastata mitään. Mulla oli tyttöystävä, se oli ongelmista suurin. Mulla oli tyttöystävä ja silti olin suudellut Luukasta hallilla. Eikä se edes tuntunut kamalalta.

Mutta en mä tykännyt pojista. En mä ollut koskaan ihastunut poikiin, ainakaan niin, että olisin halunnut suudella niitä. Teki mieli lyödä itseäni. Mitä vittua mä oikein ajattelin?

"Mä vaan testasin", sanoin, vaikka tiesin ettei se mennyt niin. Luukaksen sinisissä silmissä kävi häivähdys jotain, joka näytti tuskalta.

"Testasit?" se toisti. "Testasit mitä?"

Mä kohautin olkiani. "Miltä tuntui suudella sua."

Luukas oli hetken ihan hiljaa. Sitten se naurahti. Sillä tavalla epätoivoisen tuskaisesti.

"Mä arvasin, että sä olet tollanen", se sanoi. "Mä arvasin, että sä vaan leikit kaikella ja kaikilla. Vittu, kun mä oikeasti luulin, että sä vaan esitit kusipäätä."

Mä en tiennyt mitä mun olisi kuulunut tehdä. Sanoa Luukakselle suorat sanat ja lähteä vai pyytää anteeksi?

"Ehkä mä sitten oon kusipää", totesin. "Mutta ei ole mun vika, jos sä luulit meillä olevan jotain erityistä."

Mä nousin sängyltä ja nappasin auton avaimet lipaston päältä, jonne olin ne tullessani heittänyt. Tunsin Luukaksen katseen takaraivossani.

"Tiiätkö mitä, Tammilehto", se sanoi ja käveli ohitseni avaamaan mulle huoneensa oven. Mä en ollut koskaan nähnyt sen katseessa sellaista kylmyyttä. "Haista vittu."

x

Tunnin päästä mä seisoin Kristianin ja Kassandran kodin oven takana mitään ajattelematta. Mä pitelin kahta kaljapulloa toisessa kädessäni ja toivoin, ettei Kassandra olisi kotona. Mä en kestänyt nähdä sitä juuri nyt.

Onnekseni Kristian tuli avaamaan. Se näytti vasta heränneeltä ryppyisissä vaatteissaan.

"Mitä jätkä täällä tekee?" se kysyi haukotellen ja päästi mut eteiseen. Potkaisin kengät nurkkaan ja toivoin, ettei Kristianin äiti suuttuisi, jos kalanruotolattia naarmuuntuisi.

Nostin kaljat Kristianin näkyville ja sen kasvoille ilmestyi typerä virne. Se lähti mitään sanomatta kävelemään kohti huonettaan, joka sijaitsi alakerran kauimmaisessa nurkassa.

Muistin Kassandran sanat koululla. Sen huoneen ovi on aina lukossa ja joskus se on yötä poissa.

Vaikka mä olin tullut vain unohtamaan äskeisen keskustelun, voisin mä silti samalla vähän nuuskia. Jos kerta Kristianilla oli huoneessaan jotain niin salaista, ettei antanut edes kaksoissiskonsa käydä siellä, miksi se päästi mut sisään?