Pojatkin itkee

6. Benjamin

Kello seitsemän oli ihan liian aikaisin. Olin kuunnellut puoli kahteen Kassandran pohdintaa siitä, mitä tehtaassa oli mahdollisesti voinut tapahtua, eikä se ollut lopettanut ennen kuin oli nukahtanut lause puoliksi huulillaan.

Sanotaanko, että mua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mikä tehtaassa oli räjähtänyt. Olisin vain halunnut nukkua.

Nyt mä kuitenkin luistelin kaukaloa ympäri ja annoin jäähallin kylmän ilman hyväillä väsyneitä kasvojani. Jäällä tunsin oloni vapaaksi; kaikki maailman ongelmat jäivät pukukoppiin ja kaukalossa hengitin vastuusta vapaata ilmaa. Sen mielentilan saavuttaminen oli kuitenkin vaatinut vuosien työn, ja nyt se kaikki oli valumassa mun sormieni välistä hukkaan. Vain, koska koutsi päätti niin.

Lauoin kiekon tyhjään maaliin samaan aikaan, kun kuulin kaukalon reunalta askeleet. Luukas näytti vielä väsyneemmältä kuin mä. Sen hiukset oli sotkussa, silmien alla oli violetit puolikuut ja mustan hupparin rinnuksessa komeili hammastahnatahra. Virnistin ja luistelin kaukalon reunalle.

"Missä mun tavarat on?" poika kysyi ensimmäisenä ja etsi katseellaan vaihtoaitiosta kangaskassia. Vedin kypärän päästäni ja nojasin mailaan. Luukaksen silmät hypähtivät mun silmiin, kunnes se ihan avoimesti katsoi mua päästä varpaisiin.

"Pidätkö näkemästäs?" virnistin. Luukas siristi silmiään, mutta sen ärsyyntynyt ilme ei peittänyt sen poskille nousevaa punaa. Mä haroin vaaleaa tukkaani silmiltä.

"Älä unta nää, Tammilehto", se murahti ja veti kätensä puuskaan. "Sulla on mun kotiavaimetkin, niin voitko nyt vaan kertoa missä ne on?"

Katselin sitä tahallani hetken sanomatta mitään, kunnes huokaisin olkiani kohauttaen. "Autossa."

"Autossa", Luukas totesi. Se oli mun seurassani koko ajan puolustuskannalla, valmiina tappelemaan, enkä mä voinut kuin ajatella, että oliko sen kaikki ihmissuhteet sellaisia? Vai pystyikö sitä, mitä meidän välillämme oli (vihaa?) kutsumaan ihmissuhteeksi?

Astuin ulos kaukalosta ja olin luistimilla Luukasta järkyttävän paljon pidempi. Se joutui nostamaan leukaansa katsoakseen silmiini ja mä olisin voinut käyttää sitä kävelykeppinä. Ajatus sai mut naurahtamaan ääneen. Huidoin sitä seuraamaan, kun teräsuojat laitettuani lähdin kävelemään kohti pukukoppia.

Luukas seurasi hiljaa perässä, ei kai sillä muuta vaihtoehtoa ollutkaan. Se jäi kopin ovelle norkoilemaan, kun riisuuduin varusteistani. Kun olin saanut kamat omille paikoilleen ja seuran hupparin päälleni, lähdin autolle. Luukas seurasi minua sanaakaan sanomatta, mutta tunsin sen läsnäolon painostava ympärilläni.

Ulkona oli tavallista kylmempi aamu, mutta jäähallin viileän ilman jälkeen se tuntui helteeltä. Lämpö hyväili kylmettyneitä poskiani. Napsautin Audin ovet auki ja ojensin Luukakselle viimein haluamansa.

"Oleppa hyvä vaan", sanoin. Luukas nappasi kassin mun käsistäni niin nopeasti, että mun käteni revähti sen otteen mukana eteenpäin.

"Mä en kattonu sun vihkojas", jatkoin.

"Kiitti", Luukas vastasi. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin sen äänen ilman puolustuskannan tuomaa pisteliäisyyttä.

Pyöräytin silmiäni.

x

Jessikan vanhempien talo oli ulkoa ihan tavalliselta näyttävä rintamamiestalo. Pihassa oli vaja, suuri autotalli ja trampoliini. Sisältä kuului basson tasainen jumputus ja huokaisin, kun Kristian soitti ovikelloa.

Kului hetki, kunnes Jessika tuli avaamaan. Sillä oli päällään hopeinen glittermekko ja ruskeat hiukset oli kiharrettu niin suureksi pilveksi, että se hiuspehko peitti näkyvyyden sisälle. Se kiljaisi nähdessään Kassandran ja tarttui tyttöä kädestä.

"Ihanaa, kun te pääsitte tulemaan!" Se huusi ja veti Kassandran peremmälle. Tyttö melkein kompastui kynnykseen, mutta kiskottuaan punaisen, ihoa myötäilevän mekon helmaa alaspäin, jatkoi matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kristian katsoi mua kulmat kysyvästi koholla.

"Joo, en tiiä, mennään ainakin katsomaan", sanoin. Vaikka mut tunnettiinkin lukiopiireissä kovana bilettäjänä, en mä silti näyttänyt naamaani ihan kenen tahansa bileissä. Jessika oli ihan siinä näkymättömällä rajalla, jonka yli en ollut koskaan suostunut astumaan. Joku raja Tammilehdoillakin oli.

Sisällä näytti juuri siltä kuin olin ajatellutkin. Huonekalut olivat kaikki valkoisia, keittiönpöytä oli lasinen ja sohva vaaleanharmaa. Joka paikassa oli hopeisia sisustuselementtejä, ja pystyin kuvittelemaan miltä äiti olisi näyttänyt, jos se olisi ollut mukanani. Se olisi ollut kauhuissaan.

Nappasin keittiöstä juomista ja kävelin ihmisten läpi olohuoneeseen. Muutama tuttu lätkäjoukkueesta viittoi mut luokseen ja lysähdin niiden keskelle sohvalle.

"Mitä äijä?" yksi niistä kysyi ja läimäytti mua olalle. Jätkien katseet oli kysyviä, ne odottivat multa jotain selitystä sille, miksen ollut treeneissä. Ihan niin kuin ne ei tietäisi.

Mä en keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten selitin jotain esseistä ja yskästä. Jätkät nielivät selitykseni ilman lisäkysymyksiä, joten sain keskittyä ryystämään pahanmakuista siideriä alas kurkustani.

Sitten näin Lilin. Se seisoi olohuoneen nurkassa silmät mustiksi rajattuina ja sukkahousut revenneinä. Se näytti bileisiin kuulumattomalta, ja pian jätkätkin huomasivat sen.

"Tuolla on se uus tyttö", Alhava kuiskasi ja osoitti Liliä häikäilemättä etusormellaan. "Aika kuuma hame."

Muistin mun ja Luukaksen keskustelun hallilla. Muistin sen katseen ja sen, miten selkeästi se oli artikuloinut; sä puhut nyt mun pikkusiskosta.

"Pistetäänks veto pystyyn?" Alhava jatkoi. Sen silmissä kiilsi innostus. Valuin syvemmälle epämukavalla sohvalla. Puhelin painoi takataskussa ja kaapista löytynyt valkoinen kauluspaitakin puristi hartioista.

"Se, kuka saa ton muijan ekana mukaansa saa loppuvuoden kaiken tarjottuna!"

"Kuka sen maksaa? Sinäkö?" Kristian puuskahti, mutta nojautui silti eteenpäin innokkaana.

"Joo mä en ala ainakaan maksaa sun pitsojas."

"Koko joukkue on mukana."

Mun oli pakko naurahtaa. "Ethän sä kuulu enää joukkueeseen. Ja annettasko ton tytön olla?"

Jätkät vaipuivat kiusalliseen hiljaisuuteen. Musta tuntui, että taustalla soiva musiikkikin olisi hiljentynyt mun sanojeni myötä. Ihmisten puheensorina puuroutui korvissani tasaiseksi massaksi, enkä saanut kuuloani tarttumaan mihinkään. Alhava tuijotti mua sanaakaan sanomatta, Kristian pureskeli kynsiään.

"Mikä sua Tammilehto vaivaa?" Alhava kysyi.

Niin, mikä mua vaivasi?

x

A/N: tää tarina sai vähän erilaisen käänteen mitä osasin tätä alottaessa ees ajatella, mutta katotaan mitä tästä tulee! toivottavasti tykkäätte ja kertokaahan kommentteihin vaikka kuka teidän lemppari hahmo on ❤️