Pojatkin itkee

13. Luukas

Lukion opettajanhuone oli koko koulurakennuksen ruuhkaisimmalla käytävällä. Kävelin ihmispaljouden läpi kohti tummapuista ovea, jossa luki isoin kirjaimin henkilökunta. Koputin oveen napakasti ja jäin odottamaan.

Oven tuli avaamaan rehtori, harmaatukkainen ukko mustine silmälaseineen. Se katsoi mua vähän kyllästyneen oloisena, raotti oveakin vain vähän.

"Etsin Marjutia", sanoin. "Mulla on sille tärkeää asiaa siitä hyväntekeväisyysottelusta."

Rehtori huokaisi. Sitten se huusi Marjutia ja katosi ovelta. Kohta ryhmänohjaaja saapui ovelle korot kopisten ja hymyili lämpimästi nähdessään mut. "No hei, Luukas."

"Hei vaan", sanahdin. "Mä haluan vaihtaa paria."

Marjut naurahti. Se veti kätensä puuskaan ja näytti hetken aikaa hyvin, hyvin väsähtäneeltä. "Sinä olit Benjaminin pari, eikö vaan?"

"Joo ja mä haluan vaihtaa paria. Laittakaa vaikka Jessika tai Kassandra sen pariksi", sanoin hermostuneena. Mä en aikoisi olla Benjaminin pari enää hetkeäkään. Sen ensimmäisen tehtävänkin olin lopulta joutunut tekemään yksin.

"No eihän tämä nyt niin mene, että sinä tulet tänne opettajanhuoneen ovelle latelemaan jotain ehtoja", Marjut huokaisi. "Koittakaapa Benjaminin kanssa nyt vain saada mainoskuvat otettua ennen sunnuntaita."

Sen sanottuaan Marjut veti oven kiinni nenäni edestä. Jäin tuijottamaan tummaa ovea. Kädet puristuivat nyrkkiin kuin väkisin.

Eilen illalla olin päättänyt, etten antaisi Benjaminin sanojen satuttaa. Jos se tosiaan oli vain halunnut testata miltä tuntui suudella poikaa, niin... niin mitä? En ollut ymmärtänyt sen ajatuksenjuoksua ennenkään, niin miksi edes yritin ymmärtää sitä nyt?

Käännyin kannoillani ja lähdin kohti ensimmäistä tuntia. Terveystietoa, kuolettavan tylsää. En kuitenkaan ehtinyt yläkertaa pidemmälle, kun Benjamin pysäytti mut.

Se kietoi lämpimät sormensa ranteeni ympärille ja vetäisi mut pieneen nurkkaukseen, josta ei näkynyt käytävälle. Nurkkauksen seinät oli töhritty paksuin tussinvedoin: oli klassisia kirkkoveneitä ja kaikki kirosanat, jotka lukioikäinen pystyi keksimään.

Vedin käteni Benjaminin otteesta. "No?"

"Mä tiiän, että sä oot vihanen mulle, mutta mun on pakko kertoa sulle jotain", poika sanoi jotenkin hengästyneenä. Se näytti ihan siltä ettei ollut nukkunut koko yönä. Vaalea tukkakin oli ärsyttävän suloisesti takussa.

"Ai sä sittenkin ymmärrät ihmisen tunteista jotain?" murahdin. Halusin tahallani kuulostaa vihaisemmalta mitä oikeasti olin. Opettajanhuoneelta yläkertaan kävellessäni olin ehtinyt päättää, etten enää välittäisi mistään, mitä Benjamin sanoi. Se oli kusipää, joten miksi suotta tuhlata siihen aikaa?

"Älä viitsi, oikeasti", Benjamin sanahti. Se naputti lattiaa kengänkärjellään ja oli jotenkin hermostunut. "Kuuntelisit nyt mitä mulla on sanottavaa."

"No kerro sitten", puuskahdin ja nojauduin töhrittyyn seinään. Benjamin katseli hetken lattiaa, kunnes uusi tarmo silmissään alkoi selittää.

Se puhui paljon ja nopeasti. Sanat takertuivat toisiinsa, muuttuivat epämääräisiksi ja lopulta menetin pojan kertomuksesta punaisen langan. Sain kuitenkin kiinni jostain, johon liittyi Kristianin isä, tämän epäily poikansa liittyvän jotenkin räjähdykseen ja, kukas muukaan, Mai.

"Siis odotas nyt vähän", pysäytin pojan rönsyilevän puheen. "Kristianin isä siis epäilee omaa poikaansa? Mä luulin poliisien epäilevän sitä."

"Mistä sä nyt sellaista oot saanut päähäs?" Benjamin puuskahti äskeisestä jotenkin rasittuneena. Musta tuntui, että terveystiedon tunti oli jo alkanut, mutta mun oli pakko ottaa selvää mistä Benjamin puhui.

"No sulta", sanahdin ärsyyntyneenä. "Sä itse sanoit niin."

"Enhän sanonut", Benjamin ärähti. "Enkä mä sitä paitsi siinä vaiheessa vielä tiennyt kuka sitä epäilee. Mutta Jarkko se on. Kassandra sanoi ettei se edes nuku, kun yrittää niin kiihkeästi selvittää liittyykö Kristian siihen räjähdykseen."

"Miks ihmeessä se haluais oman poikansa vastuuseen?" kysyin. Siinä ei yksinkertaisesti ollut järkeä. Kuka tahansa vanhempi halusi lapsensa pysyvän kaukana mahdollisista rikoksista, ei liittyvän niihin.

"Tiiätkö, mä en ymmärrä enää yhtään mistään mitään", Benjamin sanoi. "Tää koko homma haisee. Tää tuntuu paljon suuremmalta, mitä mä osaan edes ajatella."

Olin samaa mieltä. Tuntui järjenvastaiselta, että onnettomuudelta näyttävä räjähdys olisikin lukioikäisten suunnittelema.

"Näitkö sä siellä Kristianin luona jotain?" kysyin. "Sen isän tekemiä tutkimuksia?"

"No en nähnyt", Benjamin sanoi jälleen kerran hermostuneena. "Mä kerroin Kristianille meistä ja kohta mut heitettiinkin pihalle. Siinä välissä Mai ilmestyi paikalle ja... tiiätkö, mä en jaksa tätä enää."

"Älä nyt", sanahdin. "Me ollaan lähellä saada tietää liittyykö ne kumpikin tähän jotenkin."

"Miten? Kristian vihaa mua ja varmaan kohta Kassandrakin. Mulla ei ole enää mitään asiaa niiden luokse."

"Kyllä sä tiedät miten", sanoin, yhtäkkiä jotenkin varmana ideastani. Benjamin hieroi kasvojaan tuskastuneena. Silti se seisoi siinä, vaikka olisi ihan hyvin voinut vain lähteä ja jättää mut yksin.

"Ei", Benjamin kielsi. "Mä tiedän, mitä sä ajattelet ja mä vastaan, että ei. Miksi sua edes kiinnostaa tää niin paljon?"

Nielaisin. Benjaminin vihreiden silmien katse oli painostava, läpitunkeva. Olin ajanut itse itseni tilanteeseen, jossa olin kirjaimellisesti selkä seinää vasten, edessäni poika, joka vaati vastauksia.

"Mä en tiedä kehen mä voin luottaa", vastasin lopulta. "Jos Mai liittyy tähän jotenkin, niin mulla ei ole ketään. Tajuatko sä?"

Benjamin ei vastannut, ei edes nyökännyt. Se vain katsoi mua, ja lopulta mua alkoi itkettää.

Kyyneleet tulivat yllättäen. Ne kohosivat silmiin ja tippuivat suurina ja lämpöisinä poskilleni. Hengitys tuntui takertuvan kurkkuun. Käytävän seinät tuntuivat kaartuvan mua kohti ja musta tuntui, että mä tukehtuisin.

"Hei", Benjamin sanoi ja tarttui mua olkapäistä. Se haki katsettani, ja lopulta tarttui leukaani nostaen mun katseen itseensä. "Mikä tuli?"

Se kuulosti lempeämmältä kuin koskaan. Mä vihasin sitä. Vittu mä vihasin sitä niin paljon, että mun teki mieli ravistella sen ote pois. Se oli pettänyt mun luottamuksen, se oli satuttanut mua.

Mä olin alkanut ajatella, että se oli ehkä ainoa ihminen koko kaupungissa, kehen mä pystyin aidosti luottamaan.

"Anteeksi, Luukas", se kuiskasi sitten ja veti mut syleilyynsä. Se kietoi kätensä mun lanteille ja halasi. "Anteeksi se, mitä mä sanoin sulle."

Mä painoin kasvoni sen huppariin ja annoin itselleni luvan olla se haavoittuvainen poika, joka mä sisimmältäni olin.

x

Me ei menty terveystiedon tunnille. Me ei menty kouluun koko loppupäivänä.

Me istuttiin Benjaminin sähkönsinisessä Audissa ja syötiin jäätelöä. Mun silmät oli turvonneet itkemisestä, ja Benjamin oli tyypilliseen tapaansa nauranut mulle, kun olin saanut pahimman itkuni laantumaan.

Mä vihasin sitä yhä, vaikka se oli kuinka pidellyt mua ja pyyhkinyt mun posket kuiviksi hupparinsa hihalla. Mä vihasin sitä, mutta samalla se oli ainoa, joka tiesi räjähdyksestä kaiken, minkä mäkin.

En mä pystyisi kertomaan epäilyksistäni Eetille, joka oli tuntenut Main kauemmin kuin mä. Sitä paitsi poika taisi vieläkin vihoitella mulle siitä, että olin harpannut koulun nokkimisjärjestyksessä monen askeleen yli.

Jäljelle ei jäänyt ketään muuta kuin Benjamin.

Ja mä tarvitsin sitä, mikäli halusin toteuttaa saamani typerän idean.

x

A/N: tästä luvusta tuli aika lyhyt, enkä oo tähän myöskään yhtään tyytyväinen, mutta tämmönen tähän väliin tarvittiin, koska kohta alkaa taas tapahtua 🤭