Pojatkin itkee

16. Benjamin

Siniset valot heijastuivat huoneen suureen ikkunalasiin. Luukas jähmettyi. Se piteli tutkintapöytäkirjaa käsissään: paperi rapisi samaa tahtia, kun sen kädet tärisivät.

"Benji", se kuiskasi ja haki katsekontaktia. "Benji, mitä me tehdään?"

Se lempinimi. Se perkeleen lempinimi, jonka se sanoi niin helvetin pehmeästi. Mä tartuin sitä olkapäistä ja työnsin lähemmäs ikkunaa.

"Sä jäät tänne", sanoin hitaasti. "Mä meen niitä vastaan ja selitän kaiken."

Luukas pudisteli päätään niin nopeasti, että sen vastavärjätyt mustat hiukset valahtivat sen kasvoille. "Ei."

"Kyllä, Luukas", sanoin. "Mä tunnen Kristianin. Mä voin selittää jotain."

Päästin irti Luukaksesta ja kävelin huoneen ovelle. Mun käsi tuntui limaiselta, hikiseltä vasten ovenkahvaa. Käännyin vielä katsomaan Luukasta, joka seisoi huoneen perällä näyttäen jotenkin hirveän pieneltä.

"Laita tää ovi lukkoon", sanoin, ennen kuin astuin aulaan. Puhalsin keuhkoni tyhjiksi. Luukas napsautti oven lukkoon, niin kuin olin pyytänyt.

Kävelin avaran ja valoisan aulan läpi eteiseen. Poliisi soitti ovikelloa samaan aikaan, kun mä avasin etuoven. Mies oli yllättävän rauhallisen oloinen, vaikka ne olivat luultavasti saaneet hälytyksen murrosta.

Se osoitti pihalla olevaa poliisiautoa. "Tammilehto taitaakin lähteä meidän mukaan asemalle."

En tuntenut poliisia, mutta se selvästi tunsi mut. Se tarttui mua käsivarresta ja oikein talutti autolle. Ihan kuin mä nyt haluaisin karata yhtään minnekään, tehden tilanteeni entistä hankalammaksi.

"Mä olin tuolla sit ihan luvan kanssa", sanoin, kun poliisi avasi mulle ovet auton takatilaan. Mä en ollut ikinä ollut poliisiautossa, mutta kohta sekin olisi koettu. Vitun kiva.

"Jätä ne selittelysi asemalle, jooko", mies sanoi ja löi ovet kiinni mun naaman edessä.

x

Kaupungin poliisiasema oli kulahtanut vanha rakennus torin laidalla. Käytävän penkit olivat punaiset ja jokaisen nurkan takana oli vastassa kirkkaissa valoissa haalistunut muovikasvi.

Lattia näytti keinotekoisten lamppujen alla ihan kellastuneelta. Mä naputin jalkaani vasten inhottavaa puupenkkiä ja odotin. Ne oli soittaneet heti autosta äidille ja nyt mun täytyisi odottaa, että se tulisi hakemaan mut.

Mä mietin vain Luukasta ja mun Audia, jonka olin jättänyt metsätien varteen. Poliisit olivat varmasti nähneet sen. Avaimet oli jossain mun taskussa.

"Benjamin Aarne Tammilehto", äidin ääni oli pistävä. Se katsoi mua vaaleilla silmillään niin vihaisesti kuin ikinä osasi. Sillä katseella se ei ollut koskaan aiemmin katsonut mua. "Mitä helvettiä oikein teet?"

Mä katsoin lattiaan, sillä en pystynyt kohtaamaan äidin vihaa. Se ei ollut koskaan pettynyt muhun niin. Mä olin aina tehnyt sen ylpeäksi.

"Mä olin siellä tarkoituksella", mutisin. "Kristian käski—"

"Kristian löydettiin hoipertelemasta kännissä pitkin kaupungin keskustaa!" äiti ärähti. Se hieroi ohimoitaan sormillaan ja puristi huulensa tiukaksi viivaksi.

"Mikä teitä nuoria vaivaa?" se kysyi. "Mikä ajaa teidät tekemään tällaisia käsittämättömiä asioita?"

Mä en kestänyt enää. Joka suunnasta tuleva paine oli hajottanut mua hiljalleen jo vuosia, mutta nyt se oli liikaa. Kapteeninvaihdos, Luukas, räjähdys. Kaikki oli ihan liikaa.

Nousin seisomaan äidin eteen. Olin sitä päätä pidempi ja se joutui nostamaan vaaleiden silmiensä katseen muhun.

"Miksi Kristiania epäillään?" kysyin. "Kerro mulle."

"Siitäkö tämä kaikki johtuu?"

"Kerro!" huudahdin. Jos kerta äiti oli lentänyt Madridista Jarkon kanssa aiemmin pois juuri sen takia, että Kristiania epäiltiin, niin luulisi sen tietävän edes syyn epäilyille.

"Jarkolla on omat syynsä epäillä sitä poikaa", äiti huokaisi. Se näytti yhtäkkiä hirveän väsyneeltä; rypyt silmien ympärillä korostuivat keinotekoisissa valoissa.

"Miksi se epäilisi omaa poikaansa?" sanoin ja vihasin äänessäni kuultavaa epätoivoa.

"Minä en pysty kertomaan sitä sinulle", äiti kuiskasi ja laski katseensa hetkeksi maahan. "Mutta sä olet fiksu poika, Benjamin. Sä voit selvittää tämän kaiken."

Katsoin äitiä sanattomana. Mielessäni pyöri löytämäni tutkintapöytäkirja. Miksi se oli ollut Kristianin kodissa? Miten mikään liittyi yhteen?

Töytäisin äidin edestäni ja lähdin poliisiasemalta.

x

Päätin, että antaisin autoni odottaa huomiseen. Se ei menisi miksikään metsätien varressa, katseiden ulottumattomissa.

Kävelin kotiin pidempää kautta. Kiersin lukion, lähikaupan ja jatkoin matkaani torin läpi kohti vilkkainta risteystä. Alikulussa pysähdyin.

Kaivoin puhelimen taskustani ja soitin Luukakselle. Puhelu tuuttasi mun laskujen mukaan tasan kuusi kertaa, ennen kuin poika vastasi.

"Pääsitkö sä pois?" kysyin ensimmäisenä, ennen kuin Luukas oli ehtinyt edes tervehtiä. Se naurahti pienesti.

"Joo pääsin. Oon jo kotona. Ootsä asemalla?"

"Joo tai siis olin", sanoin ja hieroin kasvojani väsyneenä. "Mä lähdin menee sieltä."

Nyt Luukas nauroi kunnolla. Sen nauru soi puhelimessakin juuri niin heleästi. "Ethän sä nyt sieltä voi vaan lähteä."

Se puhui totta, mutta en mä sinne takaisinkaan ollut menossa. "Äiti jäi varmaan hoitamaan sen asian loppuun."

Luukas huokaisi. Se huokaus piti sisällään niin paljon asioita. Väsymystä, jännitystä ja sen tuomaa adrenaliinia. Mä tiesin, ettei siinä mitä me tehtiin, ollut mitään järkeä.

"Miksei poliisit tutki sitä räjähdystä?" kysyin. Vaikkei asian tutkimisessa ollutkaan järkeä, se oli kuitenkin yksi ainoa asia, joka mua ja Luukasta yhdisti. Mä en tiennyt olisinko mä osannut puhua sen kanssa mistään muusta.

"Ne on merkinneet sen työtapaturmaksi", Luukas vastasi. "Varmaan siksi."

Nyökkäsin, vaikka tiesin ettei Luukas voinut nähdä sitä. Mun ääneni kaikui alikulkutunnelissa. Joku ajoi pyörällä mun ohitseni, varmaan mietti miksi seisoin siinä.

"Benjamin", Luukas sanoi sitten. Mumisin jotain merkiksi, että kuuntelin ja lähdin kävelemään eteenpäin, kohti kotia.

"Mai on Jarkon lapsi."

Mä pysähdyin jälleen. Puolitiehen. Mun teki mieli kysyä mitä, mutta en saanut suustani sanaakaan. Mitä helvettiä?

"Mai on Kristianin isän ja Melina Laineen lapsi", Luukas toisti.

"Mä tuun sinne", sain sanotuksi.

"Joo", Luukas naurahti jotenkin oudon kuuloisena. "Se on varmaan paras niin."