Pojatkin itkee

10. Benjamin

Me oltiin sovittu Luukaksen kanssa, että tavattaisiin kahvikoneilla ennen terveystiedon tuntia. Se oli selittänyt jotain Main tavasta hakea kahvia juuri sillä tauolla ja mä olin sitä kuunnellessa lähinnä miettinyt, että miksi ihmeessä mä aina suostuin jokaiseen sen ideaan.

Mulla oli ollut enkkua, enkä mä ollut pystynyt keskittymään mihinkään. Kristian oli metelöinyt tyypilliseen tapaansa koko tunnin, ja olin yrittänyt pitää sitä silmällä. Se ei vieläkään näyttänyt mun silmiini mahdolliselta rikolliselta.

"Mihin sä meet?" se kysyi, kun pakkasin reppuni ja olin lähdössä kohti kahviautomaatteja.

"Käyn hakemassa kahvin", sanoin ja toivoin, ettei se kyselisi enempää. Olin saanut kuulla jätkiltä jo tarpeeksi siitä, että olin lähtenyt bileistä Luukas mukanani.

"Tuo mullekin", se vain sanoi ja kääntyi käytävällä vastakkaiseen suuntaan. Huokaisten lähdin kohti alakertaa.

Luukas odotti mua jo. Se nojasi seinään ja selasi puhelintaan, eikä aluksi huomannut mua. Sillä oli päällään tummanvihreä huppari ja vaaleat farkut, ja se näytti suoraan pinterestistä revityltä.

"Moi", sanoin ja Luukas nosti katseensa muhun. Sen kasvoille suli hymy ja poskiin painui hymykuopat, joiden olemassaolon olin täysin sivuuttanut. Mua hymyilytti.

"Mailla oli matikkaa", Luukas sanoi ja vilkaisi rannekelloaan. "Se tulee varmaan kohta."

Nyökkäsin. Näppäilin kahvikonetta ja päädyin cappuccinoon. Kone alkoi hurista ja meidän ylle laskeutui kiusalliselta tuntuva hiljaisuus. Luukas vilkuili rannekelloaan vähän väliä ja vaihteli painoa jalalta toiselle.

"Kuule, siitä mitä tapahtui—"

Luukaksen lause keskeytyi, kun Mai saapui paikalle repussa roikkuvat avaimenperät kilisten. Se alkoi heti naputella kahvikonetta, eikä luonut meihin katsettakaan ennen kuin oli saanut käsiinsä kupillisen pahaa suodatinkahvia.

"Ai moi Benjamin", se sanoi jotenkin typertyneenä. Sillä oli päällään sama tummanpunainen huppari kuin silloin, kun se oli istunut apaattisena sairaalan käytävillä.

"Me haluttais jutella sun kanssa", Luukas sanoi ja sai Main kurtistamaan kulmiaan. Tyttö näytti ihan erilaiselta kuin juhlissa, missä sillä oli ollut kissarajaukset ja nahkahame. Nyt se näytti normaalilta itseltään; maanläheiseltä hylkiöltä.

Mai katsoi ensin Luukasta, sitten minua. En tiennyt mitä sen päässä liikkui, mutta se alkoi nauraa. "Jos te haluatte jutella siitä, niin ei mulla ole mitään sanottavaa."

"Just siitä me haluttais puhua", Luukas sanoi.

"Mutta ei täällä", lisäsin ja vilkaisin poikaa. Se nyökkäili vähän hätääntyneenä. Tunsin, kuinka mua tuijotettiin. Muut eivät olleet tottuneet näkemään mua hylkiöiden seurassa, sillä yleensä jääkiekkoilijat hengasivat vain keskenään. Porukkaan mukaan pääsivät vain harvat ja valitut, eikä edessäni seisovilla ollut siihen mitään mahdollisuutta, vaikka ne olisivat tehneet mitä.

Mun oli päästävä tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois, ellen haluaisi koulun hierarkian muuttuvan. Vaikka kaikki mun elämässä tuntuikin olevan sekaisin, halusin mä silti olla ylempänä kuin Luukas tai Mai.

"Me tullaan sun luokse kuudeksi", sanoin ja join viimeiset kahvit mukin pohjalta. Mai tuijotti mua vain koko ajan hämmentyneemmän näköisenä.

"Joo, kuudeksi", Luukas komppasi.

"Ööö, okei?" Mai sanoi. Se mutisi jotain Luukakselle, mutta en jäänyt kuuntelemaan.

x

"Moi muru", Kassandra kuiskasi ja painoi suukon poskelleni. Se rojahti viereeni aulan vihreille sohville ja nosti jalkansa syliini. Se tuoksui joltain ruusuiselta ja vedin sitä lähemmäs suudellakseni sitä kunnolla.