Pojatkin itkee

8. Benjamin

Mä olin aina ollut kunnollinen tyyppi. Mitä nyt viettänyt viikonloppuja enemmän kavereilla kuin kotona ja unohtanut lätkätreenien takia tehdä koulutehtävät, mutta ei mua miksikään muuksi voinut sanoa kuin kunnolliseksi.

Mä en ollut koskaan aiheuttanut harmia äidille tai sille poissaolevalle isälle, jota ei kiinnostanut muu kuin mun lätkäura. Mun wilmassa ei koskaan komeillut poissaoloja tai vihaisia viestejä; äiti ei koskaan ollut pudistellut pettyneenä mulle päätään.

Minä, Benjamin Tammilehto, olin oikein kunnollinen lukiolainen. Se oli kaikkien myönnettävä. Joten kun Luukas kertoi mulle jotain todella naurettavaa ja pyysi sitten murtautumaan sen parhaan ystävän autoon, ensimmäinen ajatukseni oli kieltäytyä.

Joten mä sanoin; "ei. Ei käy."

Luukas katsoi mua taas päästä varpaisiin ja veti kätensä sitten puuskaan. Sen toinen kulmakarva nousi, kun se odotti kai selitystä miksi olin kieltäytynyt sen ihan mahtavasta ideasta.

"Toi sun teoria on todella hataralla pohjalla", tuhahdin. "Et sä voi vaan epäillä kaikkia siitä räjähdyksestä, jos satut näkemään niiden takapenkillä spraymaalia. Mitä vittua Salokannel?"

"En mä epäile pelkästään Maita", Luukas sanoi. Se näytti olevan ihan tosissaan. Mun mielessäni pyöri syyskuun hyväntekeväisyysottelu ja se juliste, jonka palautus olisi huomenna. Mun lätkäurakin kaatuisi siihen, jos jäisin kiinni murrosta.

"Sä epäilet Kristiania, niinkö?" huudahdin epäuskoisena. "Sä et tunne sitä jätkää. Sen aivokapasiteetti ei riitä suunnittelemaan mitään tällasta."

"Sä aliarvioit sen", Luukas sanoi. Se ei ihan oikeasti voinut olla tosissaan. Mai oli luultavasti käynyt maalaamassa jonkun metsässä nököttävän hylätyn rakennuksen seiniä ja sotkenut samalla vaatteensa. Sen ja Kristianin riitaisan keskustelun pystyi myös selittämään järjellä.

"Mieti nyt, Benjamin", Luukas pyysi. "Käydään vaan kattomassa."

Purin alahuultani. Ilta oli hämärtymässä kohti iltaa ja Main auto oli parkissa tuuhean kuusiaidan takana. Kukaan ei huomaisi mitään, kun kävisimme toteamassa Luukaksen epäilyn vääräksi.

"Okei", puuskahdin. Luukas nauroi voitonriemuisesti ja kimposi vierestäni autolle kuin jännittynyt vieteri.

Kuusiaidan takana parkissa oli ruostunut, tummanpunainen Volvo. Luukas katseli ympärilleen juuri niin syyllisen näköisenä kuin murtovarkaan kuului, ja kokeili takaoven kahvaa.

Kuului narinaa ja ovi aukesi. Päästin kaiken ilman keuhkoistani värisevänä henkäyksenä ulos ja katsoin Luukaksen olan yli, kun se alkoi kaivella lattialla olevia tavaroita. Se näytti mulle sitä mutaista vaatemyttyä ja irvistin.

"Täällä on joku kassi", se mutisi ja kaivoi esille vähän jumppapussilta näyttävän kassin. Se avasi kassin nyörit ja tiiraili sisään.

"Hei eikö tää mee jo vähän överiks?" kysyin.

"Ei tietenkään", se sihahti takaisin. "Täällä on joku lukko ja—"

Luukaksen lause kuoli sen huulille, kun pihatieltä kuului äänekästä keskustelua. Pinnistelin kaikki aistini äärimmilleen, jotta kuulisin oliko ne tulossa lähemmäs.

"Ai miten niin missä? No autossa!" ääni kuulosti etäisesti tutulta. Luukas vilkaisi mua kysyvästi ja piteli yhä kassia käsissään.

"Voi vittu!" sähähdin, kun viimein tajusin. Työnsin Luukaksen takapenkille. Se kaatui älähtäen selälleen ja kuului jumalatonta kolinaa, kun sen käsissä olleesta kassista lensi kaikki pitkin lattioita.