Pojatkin itkee

18. Benjamin

Kaksi viikkoa myöhemmin

Hyväntekeväisyysottelu lähestyi ja mun treenit muuttuivat rankemmiksi. Koutsi piti meitä hallilla tavallista pidempään ja lisäsi treeniohjelmaan myös aamujäät. Se oli ihan hirveän stressaantunut; käveli edes takaisin pukuhuoneessa ja sekoili sanoissaan.

Mä en tiennyt miksi, sillä pelin panoksena ei ollut yhtään mitään. Sillä oli vain tarkoitus kerätä lipputuloja, jotka sitten annettaisiin hyväntekeväisyyteen. Sillä ei ollut mitään tekemistä kevään lukiomestaruuden kanssa.

Kello oli puoli yhdeksän illalla, kun olin saanut lätkäkamat pakattua. Mun vasta pestyt hiukset tiputtivat vesipisaroita mun kasvoille ja haukotus repi leukoja. Olin lähdössä hallilta kotiin, kun kuulin riitelyä.

"Sinun täytyy treenata kovempaa ja paremmin, mikäli haluat vielä joskus änäriin", tunnistin äänen koutsiksi. Jäin kokoushuoneen ulkopuolelle kuuntelemaan silkasta uteliaisuudesta.

"Eiköhän Kristian ole jo myöhässä", miesääni naurahti ivallisesti. "Sama olisi lopettaa ura samantien."

Kristian vastasi jotain, mistä en saanut selvää. Sitten kokoushuoneen ovi avattiin niin vauhdilla, että ehdin sen alta pois vain pelkällä tuurilla. Kristian ei huomannut mua, vaan pyyhälsi aulan läpi kohti ulko-ovia.

"Kristian, odota!" huusin ja juoksin sen perään. Poika pysähtyi vasta ulos päästessään. Se kääntyi katsomaan mua ja mun sydän hyppäsi kurkkuun.

Se oli itkenyt. Sen silmät punoittivat ja kyyneleet olivat raidoittaneet sen kasvot. Mä en tiennyt mitä sanoa.

"Onks kaikki hyvin?" kysyin kuitenkin. Kristian laski katseensa maahan ja korjasi kurkkuaan.

"Joo, ei täs mitään."

Mä en uskonut sitä. Mä olin tuntenut sen vuosia, eikä se ollut tällainen. Pieni, jotenkin niin heiveröinen. Mä olin tottunut sen persoonan täyttävän jokaisen huoneen, mutta nyt se oli sulkeutunut kuoreensa. Unohtanut itsensä.

"Sä voit puhua mulle", sanoin vaikeasti. "Sä tiiät sen."

Kristian naurahti vähän. Sitten se pudisteli päätään. "Tästä mä en taida pystyä puhua kenellekään."

Sitten se kääntyi ja lähti. Jätti mut siihen seisomaan ja katsomaan sen perään. Miettimään, milloin mä olin menettänyt mun parhaan ystävän.

x

Väsymys painoi mun jokaista raajaani lyijyn raskaana, mutta ajoin silti rannalle. Jätin auton pienen venevajan eteen ja kompastelin juurakkoista polkua alas rantaan.

Aurinko laski juuri havupuiden takaa, joten näin siitä vain kullankeltaisia säteitä. Ne läpäisivät kuusipeitteen sieltä täältä ja ennättivät mun iholleni asti.

Tuuli muodosti pieniä aaltoja ja aallot tanssittivat laituria niiden liikkeitä mukaillen. Mä tuijotin niin kauas horisonttiin kuin pystyin.

Mietin Kristiania ja kuulemaani riitaa. Koutsi oli sanonut sen olevan myöhässä, jos halusi NHL-pelaajaksi.

Mä valmistuisin lukiosta kohta, enkä tiennyt mitä halusin. Isä oli istuttanut jo pienenä mun päähäni ajatuksen, että vielä joskus pelaisin änärissä. Se ei kuitenkaan enää tuntunut edes vaihtoehdolta, koska pelasin vieläkin lukiolätkää.

Samalla musta tuntui, että ehkä isä halusi sittenkin juurruttaa mut vain kaupunkiin. Ehkä se oli halunnut katkaista mun siipeni, kun soitti koutsille ja käski sen vaihtaa kapteenia. Ehkä se oli haastanut mua suunnittelemaan tulevaisuutta.

Tulevaisuutta, jota mä en nähnyt minkäänlaisena. Se ei ollut kirkas, kultainen tai harmaa. Ei sumuinen, musta tai hattarainen. Se ei ollut mitään.

Tulevaisuus ei ollut mitään mun pääni sisällä. En osannut ajatella kevättä pidemmälle.

Ajattelin kuitenkin Luukasta. Sen pörröistä mustaa tukkaa ja luisia kasvoja. Sen pitkiä sormia ja hymyä, joka ulottui hyvinä hetkinä sen silmäkulmiin asti. Hymykuoppia, jotka painuivat sen poskiin.

Ehkä Luukas oli mun tulevaisuuteni. Ehkä, jos oikein kovasti yrittäisin, voisin nähdä kevättä pidemmälle ajatellessani Luukasta.

Aurinko laski niin nopeasti, että nyt näin sen havupeitteen läpi tunkeutuvista säteistä vain muutaman. Tuuli alkoi muuttua viileämmäksi ja värisin ohuessa paidassa.

Tunsin olevani yksin. Vain mä ja kiviin hakkaava aallokko. Pitkästä aikaa vain minä. Ei ketään muita.

Kunnes kuulin askeleet. Ääni kuulosti pitkän hiljaisuuden jälkeen niin kovalta, että säikähdin. En ehtinyt kunnolla edes katsoa tulijaa, kun se henkäisi: "Benjamin."

Nousin ylös ja kohtasin Kassandran itkusta punertuneet silmät. Ripsiväri oli valunut sen poskille. Se näytti niin hätäiseltä, että kiirehdin sen luokse.

"Hei", henkäisin. "Kass. Mitä on tapahtunu?"

Se takertui mun paitaani, puristi sitä nyrkeissään. Sen katse harhaili mun kasvoiltani takanani avautuvaan järvimaisemaan, ja nostin käteni sen poskille. "Mistä sä löysit mut?"

"Mä en tiedä... mulle tuli vaan olo, että...", sen ääni vapisi niin paljon, että se joutui haukkomaan henkeään. "Tää on meidän paikka. Mä... mä ajattelin, että..."

"Shhh, kaikki on ihan hyvin", kuiskasin tytön hiuksiin. Se pudisteli tiukasti päätään.

"Mikään ei oo hyvin, Benjamin, ei mikään", se mutisi. Sen hengitys takkusi, enkä mä ollut koskaan nähnyt sitä yhtä rikkinäisenä. Mä en tiennyt mitä se oli tehnyt tai saanut tietää, mutta se oli vahva. Niin vahva, että uutisten oli pakko olla kammottavia.

"Kerro mulle, Kassandra", mä kuiskasin ja katsoin sitä sen itkusta kiiltäviin silmiin.

"Mä... Mä haluan kertoa Luukaksellekin", tyttö sanoi. Mä katsoin sitä sanattomana, enkä osannut ajatella mitään.

Mitä ihmettä se halusi kertoa Luukakselle?

x

Kassandra istui autoni etupenkillä niin rikkinäisen näköisenä, että mun teki pahaa. Se ei sanonut rannalta Luukaksen kotiin ajaessamme mitään. Tuijotti vain ohi viliseviä maisemia ja pyyhki poskilleen tippuvia itsepäisiä kyyneliä.

Parkkeerasin autoni Luukaksen äidin katumaasturin viereen. Kiersin auton ja avasin Kassandralle oven. Se katseli tavallisen näköistä, kaksikerroksista omakotitaloa pitkään, ennen kuin suostui kävelemään kanssani ovelle.

Mä soitin ovikelloa. Pian ovessa olevan pienen ikkunan takana näkyi häilyvä varjo, ennen kuin ovi naksahti auki.

Luukaksen tervehdys jäi roikkumaan sen huulille, kun se katsoi Kassandraa. Tyttö yritti hymyillä.

"Mun pitää kertoa teille jotain", Kassandra sanoi ja tunkeutui Luukaksen ohi sisälle taloon.

Luukas muodosti huulillaan sanan mitä ja katsoi mua hämmästyneenä silmiin. Mulla ei ollut antaa pojalle vastauksia. Ei yhtäkään niistä.